Frankenweenie
Ensi-ilta: | 11.01.2013 |
Genre: | Animaatio, Kauhu, Komedia |
Ikäraja: | 7 |
Sympaattisessa esinäytöksessä nuori poika Victor Frankenstein askartelee stop-motion-animaatioita harrastuspohjalta. Ehkä hänestä tulee elokuvan tekijöiden kaltainen lahja ihmiskunnalle? Ehkä ei. Harrastus unohtuu Victorin kiinnostuessa tieteistä. Opettajan mukaan ruumiiden lihakset reagoivat sähköön, joten Victor päättää herättää kuolleen koiransa henkiin sähköiskulla. Tästä inspiroituneena muut kakarat ryhtyvät kiihdyttämään evoluutiota ja aiheuttamaan mutaatioita sähköiskuilla.
Mitä jätin mainitsematta? En mitään. Shelleyn mielikuvitusta kiihottavassa romaanissa ei kerrota, miten kuollut kudos herätetään eloon. Elokuvissa perinteisesti pumpataan ruumiiseen kemikaaleja ja sitten sitä tuikataan salamalla ja elokuvan taika huolehtii lopusta. Frankenweeniessä pelkät salamat aiheuttavat ihan mitä tahansa. Leffa toki on parodia typeristä tieteistarinoista, mutta omaan makuuni typeryys menee liian pitkälle, kun kokonaisuus on kaikin puolin kolisevan ontto. Esimerkiksi, kun Victorin vanhemmat saavat tietää poikansa olevan joku nekromantikko, he sanovat että iik ja että tästä puhutaan vielä. Kohtaus kestää pari sekuntia ja aiheeseen palataan parin sekunnin ajaksi. Onko tämä hahmojen välisten suhteiden kehittämistä vai irtovitsi - en tiedä. Tarinassa on tunnetta ja painoa vain ripsaus, ja siitäkin kuuluu kiitos muutamien kuolemaa ja surua käsittelevien hetkien visuaaliselle viehätykselle.
Frankenweenie on mustavalkoinen ja godzillamaisuuksia lukuunottamatta hillitty filmi. Hahmot ovat rumia tarkoituksella: monet Victorin luokkatovereista näyttävät karummilta kuin zombiet ParaNormanissa. Frankenstein-koiraa eli Sparkya käsittelevät hetket ovat kalmanhajuisia mutta pirteitä, eli rumankauniita klassisen burtonmaisesti. Vähemmän vakuuttavana pidin ihmishahmojen ilmaisukykyä. Sivuhahmot tarvitsisivat aivan ensimmäiseksi jotakin järkevää tekemistä, kiinnostavia ristiriitoja välilleen, mutta ei jäykkyyskään heistä kiinnostavia tee: muun muassa Igor-kyttyräselän kakaraversion naama on jämähtänyt pysyvästi leveään virnistykseen. Mustavalkoinen stop-motion on erikoinen asia ja vaihtelu virkistää pikkaisen ainakin, mutta edes visuaalista puolta en kokenut yhtä kiinnostavana kuin Burtonin aiempia animaatioita Corpse Bride ja Painajainen ennen joulua. Kaikki vastalauseeni juontuvat siitä, että leffalta puuttuvat omat ideat. Perusteiltaan tämä on pastissi. Victor perheineen näyttää Corpse Briden päähenkilöltä. Danny Elfmanin musiikki on muuttunut parodiaksi itsestään. Ja niin edelleen.
Burton vaikuttaa olevan valmis. "Elämältä kaiken sain" ja sitä rataa. Burton kertoi Frankenweenien tarinan jo 80-luvulla samannimisellä lyhytelokuvalla, joka sanoi sen minkä tämäkin teos, eli: "heh heh Frankenstein" ja ehkä "Frankensteinin morsiamen hiuksista tykkään". En epäile, etteikö Burtonilla olisi todellista intohimoa aihetta Frankenstein kohtaan, enkä väitä, etteikö hänellä olisi aiheeseen lisättävää, vaan päinvastoin ylistän elokuvaa Saksikäsi Edward, johon nuori Burton ne himonsa ruiski. Jos vanhalla Burtonilla oli enää alitajuisiakaan syitä palata aiheen pariin, niin ehkä hän tahtoi huuhtoa pahan maun suustaan: Disney kohteli häntä ja alkuperäistä lyhytelokuvaa huonosti, koska tuohon aikaan hän oli tuntematon.
Eräs peloistani on se, että iän myötä menetän lohdullisen pervouteni kuten Burtonille on käynyt. Milloin pukeuduin viimeksi seinäkoristeena käyttämääni goottikaapuun ja naamioon? Hyvin suurella todennäköisyydellä juuri siihen aikaan, kun Burton edellisen kerran teki hyvän elokuvan. Apua.
Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa
Keskustelut (4 viestiä)
13.01.2013 klo 19.40 2
Rekisteröitynyt 12.04.2007
13.01.2013 klo 20.15 10
Liisa Ihmemaassa oli järkyttävää paskaa, en edes ymmärrä minkä takia sitä kehutaan yleiseisti niin paljon.
13.01.2013 klo 21.36 3
16.01.2013 klo 14.59
Pidin kameratyöskentelystä ja elokuva oli muutenkin nätti. Ei mikään ooh kaunis, mutta kuva oli raikas. Musiikki tosin oli pliisua. Ainoa mitä siitä jäi mieleen oli lopputaistelun Batman teema.
Toiseksi tykkäsin tuosta "typeryydestä" eli turhia ei jääty selittelemään tai järkeilemään. Kun leffa oli tarpeeksi kevyt jäi enemmän tilaa miettiä sanomaa/teemaa.
JP myös kritisoi kohtausta jossa vanhemmille selviää totuus pojan koiruuksista. Olin varautunut pitempään välienselvittelyyn, mutta yllätyin positiivisesti kun leffa ohittikin tämän tuolla "Tästä puhutaan vielä kotona" replalla.
Miksi tuota olisi pitänyt jäädä ruotimaan kun sama kohtaus on nähty niin monessa muussa leffassa?
Samaa mieltä olen kyllä sivuhahmoista. Niille olisi voinut keksiä jotain mielenkiintoisempaa tekemistä. Potentiaalia niissä olisi ollut.
Tuossa koirassa kulminoituu koko leffan olemus:
Aivoton ja kalmanhajuinen, mutta kuitenkin symppis.
Kirjoita kommentti