Neliraajahalvaantunut pösö etsii avustajaa. Hän voisi ottaa vammaisista tykkäävän pullapojan tai nihkeän puoli-insinöörin, mutta hän valitseekin suuta soittavan notkujan. Päätös on helppo ymmärtää. Omar Syn näyttelemässä katujätkässä on elämää ja elukkaa. Rosoisuus ei ole miinus eikä mikään pomolle, joka on rutinoitunut ikävään tilanteeseen ja kyllästynyt teennäisiin ihmisiin, jotka yrittävät käyttäytyä oikein. Terve mieli nauraa itselleen, vaikka vitsin sanoisi joku muu. Koskemattomat (The Intouchables) on lämmin tarina ystävyydestä. Tositarinaan perustuva ranskalainen hömppädraama on myynyt tänä vuonna reilusti enemmän tikettejä kuin vaikkapa jenkkien mökäleffat Battleship ja John Carter, koska maailma osaa yhä hymyillä, kun sille hymyillään.

Jännitteet ovat hienovaraisia. Saat jopa väittää, että leffasta unohtui juoni. Rennolla heebolla on rikollista taustaa. Hän järkyttyy, kun kumikäsineille tulee käyttöä, mutta nopeasti hänestä tulee ehta hoitsu. Hänen vaikeita sukulaisuussuhteitaan käsitellään pikaisesti. Täydellinen ihminen hän ei ole. Se on puhuttelevaa, se kertoo jotakin ihmisarvosta, kun pohjimmiltaan hyvä mies käyttäytyy köyhillä ja kurjilla kulmilla maanläheisemmin ja kylmäkiskoisemmin, kuin isossa talossa, jossa teennäistä taidetta rakastavan pyörätuolipotilaan metkut naurattavat häntä. Arkisesta kurjuudesta ja vaikeasti vammautuneen miehen todellisuudesta annetaan vainu, jotta varsinainen sisältö voi tuntua palalta Taivasta. Koin sen hyvin liikuttavana, kun gangsta ja taalatuoli nauroivat makeasti, koska näinä hetkinä he korostetun selkeästi antoivat toisilleen parempaa elämää. Fantasiaahan tämä on: olisipa jokaisella kulkurilla miljonääri ja köyhilläkin vammaisilla kamu.

Ilmeikäs, viriili ja empaattisuuden peittelyssä epäonnistuva Sy saa jatkossa naiset, joskin joku kyllä hakeutuu silittelemään miljonääriä näyttelevän François Cluzetin korvia. Cluzetin suorituksessa on kerroksia. Kenties porhossa oli enemmänkin snobin vikaa, mutta onnettomuus on karistanut liian teennäisyyden ja charmikas ylimielisyys on vain suojakeino, joka väistyy tietoisesti. Syvällisimmillään elokuva on vihjatessaan, että Hessu Hopo saa porhon tuntemaan itsensä niinkin normaaliksi, että tämä kenties tekee tuskasta tuoretta, kun mieli rauhoittuu ja muistaa ruumiin rajoitukset.

Näyttelijöiden ansiosta myös heebon ja naispuolisten palvelijoiden välille muodostuu kemiaa kustannustehokkaasti. Hemmo on luolamiesmäisesti kiinnostunut nuoremmasta ja rintavammasta leidistä: en iljennyt kangasta katsoa, kun hän keskittyi tuijottamaan peräsintä väärässä tilanteessa. Satunnaiset iskuyritykset ovat sivujuoni laajemmasta päästä. Hemmon perheen rajoitettu rooli jäi kaivelemaan, sillä hänen äitinsä mököttää alussa ja kaipasin kunnon ratkaisua: imelyyskin olisi kelvannut Keiju Peltoselle. Mikä merkitys esimerkiksi paremmilla tienesteillä on millään tavalla ajateltuna, sen sellainen jätetään mielikuvituksen varaan.

Sisältöä on rivien välissä, koska riveillä on tunnetta. Ei saa pelätä, että kriitikon suositus on taide-elokuva, sillä Koskemattomat on taiteena hyvin simppeliä ellei jopa rahvaanomaista. Taidetta (nuotteja, maalia) kyllä käsitellään: kenties jopa luokkakriittisesti, mutta ennen muuta lämpimän humoristisesti ja ihmisläheisesti. Sama lyhyesti: taidepelleille nauretaan. Liialle vakavuudelle nauretaan. Nauru maittaa, kun sitä mitä yhä on arvostetaan ja sitä mitä ei ole ei turhaan surra. Tämä kuulostaa erehdyttävästi omalta filosofialtani, mutta se nyt on yksi ja sama. Ihminen tietää mikä on hyvää ja todellinen hyvän mielen elokuva onnistuu muistuttamaan siitä massoja.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa