Jos olisin äijäviihteen sijaisopettaja elokuvakoulussa, pistäisin Shoot 'Em Upin pyörimään ja unohtaisin ryystää kahvia. Opetus numero yksi: pääosassa on oltava sänkileukainen vihainen superäijä, joka kestää mitä vain ja ampuu kaikki, mutta jolla samaan aikaan on pilkettä silmäkulmassa, jotta hän saa minkä naisen vain tahtoo. Clive Owen on passeli valinta. Kaksi: naista, jonka tämä äijä mieluiten ottaa, näyttelee Monica Bellucci, piste. Kolme: elokuvassa äijän on yhdyttävä Bellucciin ja tapettava noin sata henkilöä, muutama ollessaan edelleenkin yhtyneenä Bellucciin. Neljä: jos kyseessä on komedia, ei loppuvastukseksi kannata värvätä toista äijää, vaan limainen psykopaattinössö, jota näyttelee laatunäyttelijä kuten Paul Giamatti, jotta sitä katsoo mielellään, vaikka sen tahtookin kuolevan. Tässä arvostelussa ei ole harrastettu sarkasmia, eikä harrasteta jatkossakaan.

Shoot 'Em Up kertoo samanlaisen tarinan kuin toimintaleffat yleensäkin, mutta tätä ei korosteta, vaan kaikki joutava käydään nopeasti läpi dialogissa ammuskelukohtausten välissä. Leffa on nimetty videopeligenren mukaan, joten dialogikohtauksia voi kutsua välinäytöksiksi. Niistä ensimmäisessä sänkinen sankarimme istuu bussipysäkillä puremassa porkkanaa. Nähdessään raskaana olevan naisen pulassa, hän katsoo kameraa, virnistää, kiroilee, lähtee apuun ja on kohta räiskimässä vihollisia, liukumassa pitkin lattioita ja hyppimässä poseeraten. Käytännön miehenä sankarimme käyttää porkkanaa tappoaseena ja katkaisee napanuorankin ampumalla. Ja tämä siis on vasta aloituskohtaus.

Asetelmaksi jää se, että sankarilla on riesanaan vauva, jonka roistot tahtovat hengiltä. Kun matkaan on poimittu maitoa erittävä prostituoitu (Bellucci), pääsee sankari selvittämään salaliittoa koko ajan porkkanoita jauhaen ja lyijyä lieroihin kylväen. Giamattin palkkamurhaajaan ei osu kuolettavasti, joten tämän kohtaloksi jää värvätä lisää väkeä ja selitellä vaimolle menemisiään. Ammuskelua seuraa lisää ammuskelua ja vielä vähän ammuskelua – ammuskelua rytmittävät älyttömät stuntit ja sketsit, mutta viihdyttävintä on kuitenkin se ammuskelu. Eräässäkin kohtauksessa sankari ampuu kolmisenkymmentä vihollista vaihtaen asetta lennossa kuin 3D-räiskinnöissä ikään.

Shoot 'Em Up on pelien ohella sukua Quentin Tarantinon Kill Bill -kaksikolle. Verisiteen saa aikaan jo väkivallan ihannointi, mutta ennen kaikkea se, että myös Shoot 'Em Up on rakkauskirje tietyntyyppiselle elokuvataiteelle, eikä niinkään oma itsenäinen teoksensa. Aasialaiseen vaijeritoimintaan viitataan siinä missä länkkäreihin ja Schwarzeneggerin parhaiten taitamaan tyyliin tappaa joku hassusti ja lausua kolmen, neljän sanan loukkaus heti perään. Tarantino puki Uma Thurmanin kuin Bruce Leen, Shoot 'Em Up samaistaa päähenkilönsä Väiski Vemmelsääreen.

Tarantinon, tai edes kopioiduista elokuvista parhaimpien tasolle b-luokan hölmöilyistä tunnettu ohjaaja Michael Davis ei yllä. Shoot 'Em Upin väkivalta on hauskaa ennen kaikkea siksi, ettei todellisuuden rajoista välitetä tuon taivaallista ja että se on selvästi ollut hauskaa tekijöistä itsestäänkin. Ikimuistoiseksi, tai edes erityisen tyylikkääksi en leffaa väitä, mutta nimenomaan valkokankaalta nautittuna kertakäyttötuotteena kyseessä on viihdettä sieltä paremmasta päästä. Sadismia, perversioita, heviä ja raakaa väkivaltaa pelkäävien outolintujen kannattaa kiertää Shoot 'Em Up noin neljän kilometrin etäisyydeltä.