Jos 8-vuotiasta itkettää kun häntä haukutaan vellihousuksi, tämä on eri asia kuin se jos 38-vuotiasta vellihousua itkettää. Eroa on silläkin, onko päähenkilö 52- vai 82-vuotias, jos hän on vaarassa menettää näkönsä ja työnsä. Jossakin vaiheessa tragediasta haihtuu enin tragedia, sillä kaikki paitsi kenties tosielämän Clint Eastwood jopa kuolevat.

Eastwood näyttelee baseballista kaiken tietävää kykyjenetsijää. Mies pissii tirskauksin mutta kykenee yhä pahoinpitelemään huonekalunsa. Pomojen mielestä kääkkä on antiikkia, mutta vähitellen sokeutuessaankin mies on liian Clint Eastwood jäädäkseen eläkkeelle. Vanhuksen tuntemukset saattaisivat olla liikuttavia, jos sanoma olisi selkeämpi - ja selkeämmin draamaa eikä fantasiaa. Kun Eastwood tunaroi autolla, en ollut varma oliko tämä tragedia vai harmitonta huumoria. Takaisin pelissä (Trouble with the Curve) on romantisoitu anti-Moneyball eli eräänlaista fantasiaa.

Tositapahtumiin perustuvassa Moneyballissa kykyjä etsittiin taulukkolaskennalla. Nyt kompuutteria koettaa hyödyntää supernilkki Matthew Lillard, joka ei seuraa otteluita, mikä on melkeinpä suora viittaus Moneyballiin. Mitäpä luulet, onko supernilkki oikeassa, vai kannattaako sittenkin kuunnella vanhuksen vaistoja? John Goodman kannustaa Eastwoodia. Kuunteletko leppoisaa Retu Kivistä, vai jannua, jota epäilit murhaajaksi heti Screamin alussa? Joko tajusit kuka on sankari? Joko?

Annan vielä yhden vinkin. Supernilkki tahtoo värvätä pelaajan, joka on pinnallinen ja röyhkeä, tilipussista ja pussien tyhjennyksestä haaveileva kiusaaja ja öykkäri. Supernilkki ja Eastwood eivät tutustu kyseiseen pelaajaan henkilökohtaisesti, vaan ainoastaan katsojan ajatuksia ohjataan. Manipuloinnista huolimatta loppuratkaisu saattaa yllättää lapsellisuuden vyöryvällä määrällä. Tai kenties huomaat jo aiemmin, että tämä on periaatteessa perhekomedia, jossa apinasta tulee pesistähti, mutta ilman apinaa ja vähemmillä vitseillä.

Amy Adams näyttelee Eastwoodin tytärtä, joka rakastaa yhä baseballia vietettyään nuoruutensa isän mukana. Nainen on työnarkomaani juristi. Juuri nyt kenties ei kannata lähteä isää avustamaan - paitsi että tietenkin kannattaa. Lähes kaikki on päivänselvää alusta saakka. Yleensä on hienoa jos katsoja näkee ensisilmäyksellä, että tyttö ja poika kuuluvat toisilleen. Tämä on sellainen leffa, jonka aikana tuumin että kohta varmaan joku hemmetin baseballjätkä tulee puhumaan baseballtyttärelle baseballista ja sitten he baseballrakastuvat. Vasta sitten Justin Timberlaken baseballhahmo esiteltiin.

Vain "lähes kaikki" on arvattavissa siksi, että puoliväli ehtii ylittyä (tarkistin kellosta) ennen kuin isän ja tyttären välisiä hiertymiä vaivaudutaan käsittelemään. Pohjimmainen idea on se, että isä ja tytär viettävät laatuaikaa, mutta kovin on vaivalloista sen laadun rakentelu. On turhauttavaa että Adams hukkaa uransa kulta-aikaa tällaiseen. Hän herättää sekä pehmeitä että kovia tuntemuksia näyttelipä hän pehmeää tai kovaa hahmoa ja tässä hahmossa on vähän molempia. Hahmo on tarkoituksella jäykähkö, mutta tyydyttävänä en sitä pitänyt, miten pinnallisesti ja käsikirjoitusmaisesti varsinkin hän reagoi tärkeisiin asioihin kuten isän avautumisiin ja kamalaan, imelään Timberlakeen. Muillakin hahmoilla on "hetkensä". Kun joku sanoo jotakin ikävää öykkäripelaajalle, öykkäri vastaa: äitis on. Muut jäävät aukomaan suutaan tämän mestaritylytyksen kuultuaan! Toivon totisesti, ettei tämä esimerkki ole hallusinaatio, sillä olin puoliunessa sen nähdessäni.

Rutiininomaisesta toteutuksesta vastaa ensimmäistään ohjaava Robert Lorenz, joka on Eastwoodin pitkäaikainen juoksupoika. Eastwood palasi näyttelijäksi, koska hänen valmistelemansa musikaali A Star Is Born lykkääntyi, joten ei ole syytä kuvitella, että hän näki mitään erityisempää tässä käsikirjoituksessa. Jos Eastwoodin näyttelystä kiinnostuneiden on pakko tämä kokea, ehkä he löytävät jotakin hyvää Adamsistakin, mutta kehut jäävät tähän.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa