Kun satapäin törkyturpia ja pari nunnan näköistä mummelia pomppii tasajalkaa kadulla karjuen täyttä kurkkua konekivääreitä heilutellen, ei ole helppoa tuntea sympatiaa heitä kohtaan. Kun Yhdysvaltojen uusin hämäräjuoni tulee puheeksi ja paljastuu, että demokratian luvattu maa ja Jeesuksen suosikkivaltio on taas tukenut diktaattoria öljyn vuoksi, ei ole helppoa kannustaa amerikkalaisia. Argo on siis taitava elokuva. Massojen ja valtioiden hulluutta ei kaunistella, mutta ne perusasiat että asioilla on puolia ja ihmiset ovat yksilöitä tulevat ilmi selittelemättä.

Iranin vallankumous tapahtui vuonna 1979. Myöhemmin Yhdysvaltain suurlähetystö vallattiin ja kymmeniä työntekijöitä vangittiin. Iranilaiset vaativat Yhdysvaltoja palauttamaan maahan kansaa sortaneen kunkun. Ben Affleckin näyttelemän CIA-agentin on käytettävä järkeä ja harmittoman kiltteihin silmiin perustuvaa karismaa auttaakseen muutamaa amerikkalaista, jotka pakenivat Kanadan suurlähetystöön. Asetelma on sankari vastaan vastustajat, mutta ellei katsojalla entuudestaan ole punaista niskaa, ei hän tämän leffan perusteella tahdo jenkkien pommittavan Irania kivikaudelle. Laitetaanpa hieman arkistokuvaa yksipuolisista uutisista tuohon väliin. Annetaan iranilaisen puhua asiaa pari sekuntia tässä. Kohta kuvaamme ohimennen iranilaisia syömässä amerikkalaisen pikaruokaketjun kanaa omassa maassaan. Asioilla on puolia.

"Argo" tekaistu b-luokan tieteisfilmi, jolla iranilaisia yritetään harhauttaa. Jos iranilaiset uskovat, että kanadalaistiimi saapuu maahan etsiäkseen kuvauspaikkoja, amerikkalaiset voivat yksinkertaisesti ilmoittaa olevansa taiteilijoita ja kävellä lentokoneeseen. Tarina on tosi. Tarina ei ole järin mutkikas, mutta elämä on. Samaan aikaan kun ihmisiä kadulle hirttävät partasuut raivoavat jenkeille, kanadalaiset hoitavat asioita entiseen malliin parin korttelin päässä. Elokuvilla on taipumus kuvata anarkia täydellisenä ja mustavalkoisena. Argo inhimillistää tilanteen kuten on tehnyt esimerkiksi Hotelli Ruanda, mikä herättää ajattelemaan minkälaista olisi elää tuolla.

Argo saa Oscar-ehdokkuuden kategoriassa Vuoden paras elokuva. Tämä olisi arvaus, jos leffa olisi yksinkertaisesti näin hyvä, mutta tämä on tietoa, koska mukana on sisäsiittoinen Hollywood-elementti. Alan Arkin ja John Goodman näyttelevät sarkastisia tuottajia, jotka auttavat Affleckin hahmoa rakentamaan uskottavan taustatarinan. Ainoastaan Affleck lähtee Iraniin, mutta Hollywoodissa näyttelijät poseeraavat lehdistölle älyttömissä asuissaan ja niin päin pois. Tekaistuun roskaleffaan liittyvät asiat ovat paitsi huvittavia, myös yksi tarinaa ohimennen syventävistä jekuista iranilaisten pienten luonnollisten reaktioiden ansiosta.

Uskottavuus on toki näennäistä. Sekä taiteellisista että kaupallisista syistä leffan on tunnuttava siltä, että operaatio voi epäonnistua koska tahansa. Vastoin käskyjäni alitajuntani arvaili mitkä kohtaukset ovat fiktiivistä hömppää ja arvaukset osuivat kutakuinkin kymppiin. Olennaisinta on se, miten hyvin ohjaajanakin häärivä Affleck hallitsee työnsä. Hänen ei tarvitse kuvata erityisen pitkään pelastettavia diplomaatteja, hän ei yritä rakentaa henkilökuvaa, ja silti elokuvasta löytyy kaikki tarpeellinen, jotta näiden sivuhahmojen elämykseen on mahdollista eläytyä. Argo tuntui kestävän vajaan tunnin. Olin mukana matkalla; tunteillen ja funtsien. Elokuva saattaisi olla tunnetasolla vähemmän uskottava, jos jokainen jännittävä kohtaus koostuisi vain siitä, että joku - ylireagoiva nössö! - pelkää että jotakin tapahtuu.

Looperin arvostelussa tuumin, ettei elokuvien tekeminen ole sinänsä taitavalle ohjaajalle luonnollista kuin hengittäminen. Mielipide muodostui Looperin aikana, mutta kun näin Argon heti perään, tiesin tahtovani sanoa sen. Affleck on vahva ohjaaja, jonka ura tulee riippumaan materiaalista. Argo osaa siirtyä koomisuudesta uhkaaviin tunnelmiin ja tehdä kärpäsestä härkäsen, koska ohjaajalla on ääni ja kyvyt.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa