Kohtalon kellot soivat, Guy Pearce. Silmät lukittuvat lärviisi ja jos se taas temppuaa tai jos kurkustasi pulumainen mölähdys pääsee, puren faniklubin kortin kahtia. Vielä muutama vuosi sitten teit osuvia sivurooleja, mutta kelpo leffojen Prometheus ja Laittomat aikana jouduin suodattamaan ylinäyttelysi takaraivooni varastoituneen fengshui-enyan-cd-mielenrauhan läpi, jotta en suuttunut.

Teoriassa Pearce osaa näytellä mitä vaan: myös vitsikästä toimintakarpaasia, miksipä ei. Lockout kertoo perustarinan kovanaamasta, joka on presidentin tyttären ainoa toivo, kun diplomaattinen tehtävä menee poskelleen. Tytär jumittuu avaruudessa sijaitsevaan vankilaan, kun... junttimainen silmäpuoli taskuvaras... ottaa aseman omistukseen hetken mielijohteesta. Tämähän saattaa olla uusi Pako New Yorkista, siinäpä on ajatus, joka haihtuu välittömästi. Sisäinen uskottavuus ei ole riittävän vahvaa jotta b-luokan tunnelmat mehustuisivat. Suomalaisesta avovankilasta olisi vaikeampaa paeta kuin purkista, jonka turvajärjestelyt ovat sitä luokkaa, että jos vartijan munkki putoaisi lattialle, vangit olisivat laitoksen valtiaita ennen persvaon viuhahdusta, vaikka vangit viettävät tuomionsa koomassa.

Tahti on hösöhösöä. Se on epäkunnioittavaa katsojaa kohtaan, kun tietokoneella tehdyt kohtaukset, joihin leffalla ei oikeasti ole varaa, alkavat tai päättyvät puolivälissä. Presidentti ei ehdi reagoida lapsosensa kohtaloon sen vertaa, että hän huokaisisi järkyttyneenä, vaan neuvonantaja sopottaa jo täyttä päätä että meidänkannattaalähettäävainyksiteräsmiessinne. Pari kertaa oli pakko katsoa kohtaus toiseen kertaan. Mitä kiesusta? Ampuiko haulikkopahis juuri oman päänsä irti? Ei, anteeksi. Räpäytin vahingossa silmiä. Tuo olikin se kohtaus, jossa sankari käytti räjähtävää polkupyörän ketjulukkoa, jonka hallitus onneksi hänelle hommasi.

Pearce on toisinaan taas eri elokuvassa kuin muut, mutta se on nyt se parempi elokuva. Pearce tylyttää hilpeästi viranomaisia, ja hahmosta oppii jo tykkäämään, kun hän ei paranna tapojaan Maggie Gracen näyttelemän leidin löydettyään. Äijä ei piittaa. Ihan sama. Tai ehkä piittaamattomuus on naamio: Pearce osaa myydä kivuliaat hetket ja kun hän myöhemmin vakavoituu, kasvoilla on empatiaa. Muun muassa se on lähes hauska yksinkertainen kohtaus, kun Pearce naamioi Gracen väkisin alkeellisella tavalla, paitsi että kohtauksen olennaisimmat sekunnit on sensuroitu, koska...? Kohtaus olisi vaatinut useamman kuin yhden otoksen? On mahdollista, että leffa on silvottu jotta ohjaajaparin pahimmat virheet peittyisivät.

Sankarilla on henkilökohtainenkin tavoite ja nainen on kapinan aikanakin kiinnostunut aseman toiminnasta ja laillisuudesta. Tämä on täysimääräinen toimintaelokuvan tarina, kertoo käsikirjoittajaopiston esikoulun pehmeästä muovista tehty kuvakirja, jossa on nappeja, joita painamalla Kubrick sanoo ammuu ja Hitchcock röh röh. Ei muuta kun kamera heilumaan ja tärisemään nykystandardien mukaisesti jopa selkeiden animaatiokohtausten aikana. Pearce ja psykopaatti-taskuvarkaan näyttelijä yrittävät tarjota typeriä, kivoja toimintaroskatunnelmia, mutta paljonpa tämä auttaa, kun heidän kohtaamisensakin on yksi niistä jutuista, jotka aikuisten oikeasti voivat jäädä näkemättä, jos vaikkapa suoritat pikaisen facepalmin.

Pearce! Tälle leffalle ansaitsit puoli tähteä lisää.