Jack Black on hepsankeikkamainen hautausurakoitsija Bernie: lähimmäisiä rakastava kunnon kristitty ja makealle elämälle perso bisnestaituri. Ruumiiden meikkaus on hänelle taidemuoto ja surevien omaisten lohduttaminen sydämen asia. Kukaties Bernie on kaappihomo, mutta epäilykset eivät estä pientä teksasilaista kylää rakastamasta häntä takaisin. Bernie kesyttää jopa sitruunan happaman leskirouvan, jolla on huomattava omaisuus, eikä yhtään ystävää. Niin, Bernietä tosiaan näyttelee Jack Black. Black ei ole niin hyvä näyttelijä, että hän onnistuisi pääsemään eroon silmäkulman pirullisesta pilkkeestä. Siksi hänet on tähän rooliin palkattu. Bernien ja leskirouvan ystävyys tiivistyy. Kuka käyttää ketä hyväksi, jos äkäinen mummo komentelee vahvistettua poikamiestä, joka elää hänen siivellään, mutta jatkaa hyväntekeväisyyttä?

Tarina on tosi. Mitä enemmän pidät tunnelmia ja taustoja avaavista pitkistä lehtiartikkeleista, sitä enemmän pidät elokuvasta, joka on sellainen artikkeli - mukaanlaskien tekstin varrelle sijoitettu keventävä pilakuva tai kaksi. Leijonanosa leffasta koostuu haastatteluista. Kyläläiset maalailevat Berniestä pyhimystä, mutta synkkä käänne vaikuttaa todennäköiseltä. Onko tämä itseasiassa puoliksi dokumentti? Epäilen, mutta lopputekstien perusteella osa haastatteluista saattaa olla aitoja. Totuus ja musta huumori sekoittuvat.

Black ja yleistä syyttäjää näyttelevä Matthew McConaughey tekevät tarkoituksella suoritukset, jotka ovat hienovaraisia huumoria ajatellen, mutta kärjistetyn karikatyyrimäisiä draamaa ajatellen. Tilanne säilyy uskottavana, vaikka ihmisluonnon heikkoudelle tahdotaan hihitellä alleviivatusti. Suomalainen on sitä mieltä, että jos joku on ystävällinen ja antelias, sillä on pahat mielessä, mutta ulkomailla ihmiset tiettävästi ovat typerämpiä. Monilla on vaikeuksia ajatella pahaa siististä ja kohteliaasta hyväntekijästä - ja niin, eivätköhän samat tyypit ole kärkkäitä tuomitsemaan sen, mitä he "eivät ymmärrä". Olivatpa haastattelut aitoja tai eivät, niissä on herkullisia piirteitä.

Joka tapauksessa huomasin odottavani, että haastatteluosuus päättyisi ja oikea elokuva alkaisi. Berniellä ja Shirley MacLainen näyttelemällä leskirouvalla on yhteisiä elokuvamaisia hetkiä. Noin muuten leffa antaa Blackin näytellä vain avainkohtauksissa pitäytyen haastatteluissa. Dokumenttimaisuuden tuntu on tärkeä tekijä, sillä tapaus ei ole niin erikoinen, että se olisi automaattisesti kiinnostava ilman jonkinmoista visiota. Eräs vision virheistä on se, että vaikka kyläläisille annetaan paljon aikaa, elokuva ei todella käsittele heitä, vaikka tapahtumat vaikuttavat koko yhteisön elämään. Sekä puhtaan dokumentin että perinteisen draaman olisi loogista kertoa kattavasti syistä ja seurauksista.

Jos outo tositarina ei ole suurenmoisen jätti super outo, päädymme taas siihen kysymykseen, että kannattiko tätä tehdä? Ryhdynkö taas ammattilaisloukkaantujaksi? Olen varma siitä, ettei ennakkoluuloinen maailma tarvitse lisää tarinoita epäilyttävistä kaappihomoista, sillä minulla henkilökohtaisesti on tunnepohjaisia ennakkoluuloja hautausurakoitsijoita kohtaan, eivätkä tämmöiset elokuvat auta purkamaan niitä. Sitäpaitsi tuoreehkon tositapahtuman pilkkaaminen on aina tuoreehkon tositapahtuman pilkkaamista. Elokuva voi herättää useammanlaisia ajatuksia, sekä ivallisia että perspektiiviä laajentavia, mutta en varsinaisesti kutsuisi tätä pehmeiden arvojen ja lähimmäisenrakkauden ylistämisoperaatioksi. Ihminen on ihmiselle jos ei susi niin koira: typerä, manipuloitavissa, mukava, vaarallinen, uskollinen, epävakaa.