Unohda viittaan pukeutunut viiksiniekka, joka loikkaa varjoista heilurin kanssa ja pim vaan, pakottaa viattomat tottelemaan käskyjään. Ruotsalaisjännäri Hypnotisoija (Hypnotisören) valitsee nykyaikaisemman ja realistisemman tien, ja harrastaa epärealismia sitten siellä.

Tavallista perhettä on vähän murhailtu. Jos et tahdo nähdä veristä pikkulasta, jätä väliin leffa, joka on silloin tällöin onnistuneesti julma ja uhkaava. Yksi perheenjäsen selviytyi teurastuksesta. Toinen jäsen ei asu muitten kanssa. Murhaaja on saatava kiinni pikaisesti, jos se vaikka yrittää viimeistellä työn. Selviytyjä on koomassa. Häneen voi saada yhteyden vain hypnotisoija! Masentunut parransänkimies saapuu sairaalaan. Hän on mokaillut urallaan, mutta jospa hän vielä tämän kerran yrittää. Aloitetaan sessio. Herkimpien lukijoiden tulee lopettaa lukeminen, jotta ette vahingossa hypnotisoidu ja ala totella meikäläistä.

Istumme molemmat kalliolla... On rauhallista... Kerro kuka on murhaaja?

No, uhri ei kerro, mutta tämäntasoisella tempulla koomapotilas saadaan puhumaan. Onkohan minussa vikaa, kun en nauranut. Tavallaan otin hölmöilyn vakavasti osana tarinaa, sillä hypnotisointia ei harrasteta paljoakaan ja noin muuten elokuva on asiallinen ollakseen eurodekkari. Juoni on rakennettu siten heikosti, että katsoja saattaa tehdä johtopäätöksiä kauan ennen sankareita, mutta siten asiallisesti, että ainakaan koko juonta ei voi arvata alussa. Harhaanjohtavia elementtejä on silti turhan vähän. Jos teet arvauksia, osumaprosentti on vähintään 50.

Hypnotisoija on varsinainen päähenkilö, sillä hänellä on päähenkilön ominaisuuksia kuten omia ongelmia ja taipumus joutua ikäviin tilanteisiin. Tarinaan kuitenkin tutustutaan ruotsinsuomalainen poliisin Joona Linnan kautta. Häntä näyttelee suomalainen Tobias Zilliacus, joka sanoo pari suomalaista kirosanaa. Jos viimeisimmät kulttuurielämyksesi ovat Tie pohjoiseen ja Vares - Pimeyden tango, niin paukuta henkseleitä ja pistä haitari soimaan: Suomi on mainittu ja jättipottiviihdepaukku on taas tiedossa.

Noin käytännössä Zilliacus on vaisu, eikä hän muutakaan voisi torven roolissa olla. Tahdon ratkaista rikokset silloin, kun hahmon katseesta näkee, että hänelläkin sytytti. En etukäteen. Jälkikäteen ei ole ongelma tässä tapauksessa. Mysteeri on sitä tuttua luonnosteltua ainekirjoitustasoa, jolla bestsellereitä syntyy tänään ja huomenna. Loppuratkaisu ja loppuhuipennus esimerkiksi ovat kaksi eri asiaa. Lähinnä koska olen nähnyt liian monta Varesta kehun sitä, että huipennus on aito elokuvamainen huipennus: ei hyvä eikä huono.

Mikael Persbrandt on asiallisesti alakuloinen hypnotisoija ja Lena Olin on hänen hysteerinen vaimonsa. En väitä, että vaimo ylireagoi tapahtumiin, vaan kehun Olinia siitä, miten uskottavasti hän mielestäni näyttelee naista, jolla on hermostunut luonne. Hänellä on katseessa semmoista viestiä, että jos auton pakoputki pamahtaa, juoksemme välittömästi sängyn alle. Mukava hän varmasti olisi jos ei kiusattaisi. Kivaa että eurodekkaria saa tämän verran analysoida. Puhun aina hahmojen tärkeydestä ja siksipä minä dekkarisaastalle yleensä ilkeä olenkin, koska en samaistu millään tasolla rikoksia ratkoviin ilmeettömiin mölkeröihin. Tämäkin kuulemma on sarja. Joona Linna on se vakiomölkerö. Tässä osassa kuitenkin on riittävästi aitoa näyttelyä ja teknistä perus-perus-osaamista, jotta... onnistuin taantumaan oikealle tasolle nukahtamatta, joten... tämä oli siedettävää ajanvietettä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa