Japanin käymien sotien aikana syntynyt sukupolvi etsii juuria ja identiteettiä 60-luvulle sijoittuvassa rentouttavan mitättömässä animaatiossa Kukkulan tyttö, sataman poika (Kokuriko-zaka Kara).

Teinityttö Umi puuhastelee pirteänä perheen majatalossa ja käy koulua. Hän on tasokas emäntä jo, joten hän keksii huomauttaa, josko koulun kyljessä seisova purku-uhan alla oleva kerhotalo kannattaisi siivota. Se uhka on tarinan näkyvin konflikti. Talossa majailevat kaiken maailman pojat tieteellisine ja filosofisine harrasteineen. Opiskelijat arvostavat sitä, että he ovat osa tätä perinnettä: samassa talonrähjässä ovat puuhastelleet menneetkin sukupolvet, jotka eivät enää ole läsnä joka perheessä.

Umi päätyy siivoamaan, mutta tämä ei ole osa hänen surutyötään. Hänellä on tapana nostaa aamuisin salkoon merkkilippuja miinaan kosahtaneen merimiesisänsä muistoksi. Liput näkyvät kukkulalta merelle, jossa niihin on kiinnittänyt huomiota tämä "sataman poika" Shun. Umi ja Shun tutustuvat ja vähäeleisesti ihastuvat toisiinsa. Shun on koulun lehden toimittaja, mikä tekee hänestä erään merkittävimmistä talonrotiskon puolustajista. Hänelläkin on sukuun liittyviä keskeneräisiä tuntemuksia. Monella katsojalla takuulla on enemmän ongelmia kuin elokuvan hahmoilla yhteensä, mutta hymyilyn, hyväntuulisuuden ja nuoruuden innon seasta erottuu tasaisen vahvaa vanhan sielun tuntemaa haikeutta. Tämä mielestäni tekee elokuvasta kiinnostavan ja liikuttavan.

Leffa tuntuu leffalta, jonka joku ihan oikeasti tahtoi tehdä. Käytin sanaa "mitätön" suojellakseni nuoria lapsia ja kärsimättömiä, joille tämmöinen istunto epäilemättä on mitätön, yhdentekevä ja puuduttava. Tarinassa ei ole selkeitä koukkuja tai laskelmoivaa keventelyä. Uskottava arkipäiväinen draama lipuu luontevasti ja aika ajoin perijapanilainen pöllöily eli tässä tapauksessa puolihysteeriset pojat piristävät tunnelmia. Musiikki on huomiotaherättävän hömppämäistä alkupuolella ja herkempää myöhemmin.

Käsikirjoitusta on ollut vääntämässä myönteisestä melankoliasta tuttu vanha mestari Hayao Miyazaki. Elokuva on hänen poikansa Goro Miyazakin toinen ohjaus. Goron esikoinen oli fantasia Maameren tarinat, josta tavallaan pidin, vaikka kutsuin sitä sieluttomaksi. "Sieluton" oli väärä sana, sillä maisema-arkkitehti-Gorolla näyttää olevan oma ääni, joka ei välttämättä ole yhteensopiva Studio Ghiblin klassisten, mielikuvitusta pursuilevien satujen kanssa. Goro kenties on draamamiehiä. Ghiblin tyyli tukee kyllä häntäkin, kunhan käsikirjoitus on itsevarma.

Kasvojen animointi on totutusti alkeellista länsimaiseen tasoon nähden, mutta yksityiskohtaisten taustojen päälle askarreltu liike-energia on kokonaisuutena moitteettoman ilmaisuvoimaista. Näihin maailmoihin on helppo uskoa. Kun elokuva esittelee lopussa vielä yhden hahmon, joka ehtii sanoa pari lausetta, jotka eivät ole millään tapaa erikoisia, minä ymmärsin mitä tämäkin hahmo tuntee ja miksi. Niinpä tiivisteeni pettivät. Hyvin yksinkertaiset hetket tuntuivat tyydyttävältä ns. huipennukselta.

Traileri lyö potentiaalisen katsojan naamalle elokuvan ainoat riskaabelit elementit ja yrittää koijata hänet teatteriin väärin virittyneenä. En nähnyt sitä etukäteen enkä laita sitä tähän. Kukkulan tyttö, sataman poika on epäkaupallista tunnelmointia, eikä tarinaelokuva. Arvostelun loppuun sopii paremmin isompi versio julisteesta: