Vaikka Tim Burtonin Frankenweenie paljastuisi yhtä heikoksi viritelmäksi kuin ParaNorman, 2012 on stop-motion-animaation juhlavuosi kiitos yrittäjien määrän ja brittikarismaa pursuilevan kokojyväjytkyn Pirates! jota traagisesti en ole ehtinyt arvostella.

ParaNorman tulee studiolta Laika, jonka esikoinen Coraline ja toinen todellisuus on omaleimainen ja tyylikäs lasten kauhufilmi satumaisella opetuksella. ParaNorman on raiteilla kulkeva kaikkien viehättämistä kokeileva kaupallinen kyhäelmä, joka epäonnistuu tyylilajissaan vitsien vähyyden ja väljähtäneisyyden vuoksi. Colin Farrellin ja Gokun risteytykseltä näyttävä Norman on paranormaali pentu. Hän näkee kuolleita kuten Haley Joel Osment, joten hän on legendojen valittu, jonka on estettävä muinaisen pahuuden palaaminen. Hän liittoutuu pulskan vitsiniekan, tyhmän korston, tyhmän kiusaajan ja tyhmän siskonsa kanssa. Frankenweenien Suomen ensi-iltaa ei ole päätetty, eikä ihminen haukotteluun kuole, joten - onhan tämäkin leffa.

Pirates! on klassinen esimerkki siitä, kuinka kankaalle voidaan heittää kaikki ja tiskiallas, kun rytmi on silakan liukas. Kun jokaisen sekunnin luominen vaatii pikkutarkkaa käsityötä, kovimmat ammattilaiset laskelmoivat aivot sauhuten ja niinpä pikkupentuja naurattava sekoilu ja aikuisten kehitystasolle suunnatut pikkutuhmuudet ja kaikki muu voivat muodostaa saumattoman kokonaisuuden. ParaNorman on vetelä ja rytmitajuton kuin tietokoneanimaatiot vuosituhannen vaihteessa. Kun jotakin on pikaisesti sanottava, se vaikuttaa kliseen töksäyttämiseltä, ja kun kohtaukseen käytetään enemmän aikaa, elokuva ei tunnu etenevän. Mysteeri ei avaudu vaiheittain, eikä muu sisältö sen taitavammin kehity, vaan ääliöhahmot poukkoilevat ja pitävät kiinni vääristä johtopäätelmistä, kunnes totuus heille selitetään.

Norman mukamas näkee aaveita kaikkialla ja keskustelee niiden kanssa. Kun hän ylenee tiiminvetäjäksi, idea unohtuu, kunnes sitä juonenkäänteissä tarvitaan. Muut tampulat ovat tarkoituksella kliseisiä. He suoltavat heikkoja ja siedettäviäkin irtovitsejä, mutta tarinaa he eivät palvele kuin siihen tyyliin, että nyt autoa pitäisi ohjata. He ovat tyhjäkäyntiä. Töksähtävää kliseisyyttä edustaa eritoten Normanin isäukko. Äijä töksäyttää, että piru vie kun poika onkin outo, ja töksäyttää, että oho nyt ymmärränkin häntä. Animaatioissa asiat esitetään kärjistetysti, joten vaikka vaadinkin ParaNormalilta asiallisempaa hahmonkehitystä, vaadin käytännössä vain muutamia kymmeniä persoonallisia sekunteja. Moni hieno hahmo, josta on tehty leluja ja lakanoita, ei esiintynyt elokuvassaan kuin minuuttien ajan.

Zombeja ilmestyy maisemiin. Stop-motion on elottoman herättämistä henkiin, joten yksi osuva juttu filmistä löytyy. Zombiet ovat lerpahtaneine naamoineen sympaattisia varsinkin kun vastapuoli eli kyläyhteisö ei ole. Hihittelin pienille yksityiskohdille, kuten zombielle, joka työntää puolilahosta ovesta läpi ensin kätensä ja sitten jalkansakin. Jos asenne olisi sen sävyinen kuin vaikkapa Gremlinsissä, zombiet tekisivät jotakin mukavaa päähenkilön tekohauskalle punkerokaverille, joka on hahmona laadukas kuin se Putouksen lässyttäjä, jota punkero suomenkielisessä dubbauksessa ilmeisesti siteeraa. "Haittaakse, että purin kieleen?" Pure itteltäsi pää.

Muiden ansioidensa ohella Coraline on eräs taiteellisimmista 3D-efektin käyttäjistä. ParaNorman ei ole. Studiolla ei ole väliä, ohjaajalla on, kuten Pixarin viimeisimmät ovat muistuttaneet. Coralinen ohjasi klassikon Painajainen ennen joulua Henry Selick. ParaNormanista vastaavat Aardmanin ainoa heikon elokuvan Virran viemää ohjaaja Sam Fell ja Tiikerin oman elokuvan hahmosuunnittelija Chris Butler.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa