Turkulainen Modern Day Citizen vaikuttaa debyyttipitkällään melkoisen hallitulta tapaukselta. Orkesterin ulosanti on radiosoittokelpoista mutta ei kuitenkaan rähmällään jenkkilän valtavirtarockin suossa. Amerikan vaikutteet istuvat kuitenkin tiukassa. Grunge-viitteet löytyvät helposti kuten myös ohuemmat vivahteet goottirockin suuntaan. Paikoin bändi on kuin Doom Unitin ja Charonin yhteenliittymän rakkauden tulos. Amerikan nimistä on mainittava Creed. Suhde metalliin on kaksijakoinen mutta kyseiseen lokeroon bändillä ei liene pakkomiellettä, ennemminkin kokoonpano lähestyy alternative-statusta.

Sotketaan joukkoon vielä musiikillinen tyylilaji, jolle ei ehkä bändin jannujen suunnalta tule kannatusta - allekirjoittanut oli huomaavinaan hienoisia viitteitä myös AOR:n suuntaan. Mutta, toimiva ja tunnelmallinen rokkiviisu on sitä itseään ilman tarkempaa luokittelua. Huomio kiinnittyy myös vokalisti Mikko Rannikon vakuuttavaan laulusuoritukseen. Rannikon ääni on tarvittaessa hunajaa ja oikeassa paikassa rintakarvat paljaana hilluvan miehekästä.

Kiekon avaava Marrow vaikuttaa jo turhankin tutulta naapurilainalta, hienosteleva keskitempoinen hiplailu on lähellä valua söpöilyn puolelle. Timebender riffittelee tiukemmin mutta mitään rajumpaa rockin alkuräjähdystä ei ole havaittavissa. Everflowing särisee mukavasti ollakseen puoliballadi - mieleen tulee Pearl Jamin takavuosien tunteikkaampi materiaali. Allekirjoittaneen papereissa albumin paras hetki koetaan grungehenkisen Teetmarks-viisun ja perään samaa lausetta jatkavan Dive-sivalluksen kohdalla - Dive vedetään läpi verevällä liekillä vaikka kertosäe vaikuttaa jälleen kovin tuntunoloiselta.

Modern Day Citizen kuulostaa kansainväliseltä mutta orkesterin viisumateriaali kaipaisi joukkoonsa massasta erottuvia piikkejä. Jos kaipaat tunnelmallista raskaampaa rokkia ilman liiallista sokerikuorrutusta, Modern Day Citizen on hauska tuttavuus. Mutta, onko bändi menossa metallisempaan vai grungempaan suuntaan - siinä vasta kysymys.