Sivuston Rotten Tomatoes mukaan 3% kriitikoista suosittelee idioottikomediaa Jack ja Jill (Jack and Jill), joka voitti 10 vuoden huonoimmille elokuville jaettavaa Razzie-palkintoa. Ei sitä pikkurilli pystyssä katsota, kun Adam Sandler näyttelee kimittävää vanhaapiikaa, johon Al Pacinon näyttelemä Al Pacino käy kuumana. Väittäisin Sandlerin kuitenkin olevan ns. taitava lapsenmielisessä tyylilajissaan, jossa kaikki - rasismi, väkivalta, eläinrääkkäys - muuttuu viattomaksi viimeistään loppupuheen aikana. Jack ja Jill voitti myös Kids Choice Awards -palkinnon: Sandler on "vuoden 2011 paras näyttelijä". Todellinen katastrofi olisi näin laaduton leffa, jossa naista näyttelisi jäykän varovainen Vince Vaughn ja häntä jahtaisi Robert De Niro virallinen teennäinen komediailmeensä naamallaan.

Sandlerilla on kaksoisrooli. Kuiva mainosmies Jack ei pääse eroon kaksoissiskostaan Jillistä, kun maanvaiva saapuu kylään. Mitä mieltä katsoja on Jillistä, sitä mieltä hän on elokuvasta. Jill näyttää tädiltäni. Hän (Jill, ei täti) on korostetun hirveä kana. Pidin häntä todellisen ihmistyypin piirroshahmoversion näyteltynä versiona, eli hahmona, enkä vain Sandlerina mekossa. Jill on yksinäinen ja häntä haukutaan rumaksi ja kaameaksi. Lapset tykkäävät hänestä ja hän lapsista. Teoreettisen, suhteellisen uskottavuuden myötävaikutuksesta sympatiani olivat hänen. Täten koin elokuvan kiinnostavana ja sen loppupuheen herttaisena.

Hahmo-Pacinolla on henkisiä vaikeuksia. Halvassa vitsissä on hauskaa se, kuinka tosissaan aito-Pacino näyttelee. Ammatillisista syistä Jack on kiinnostuneempi Pacinosta kuin Jill. Kolmiodraama on keksimällä keksitty, muttei se mitään: sitä myös käytetään ontuvasti. Jackin on opittava arvostamaan siskoaan, ok, tarina on tämä. En kiittele sitä enkä toteutusta, vaan narikkapalveluja aivoille. Useimmat leffat ovat huonoja. Koen henkisen taantumisen helpommaksi, kun elokuva on lyhyt, kun se ei yritä olla muuta kuin se on ja kun tekijöillä on silminnähden hauskaa.

Jackin intialainen ottopoika teippaa itseensä asioita. Toisinaan tehosteilla toteutetaan älytön stuntti tai paisunut perse muuten vain. Dialogi on sketsityyppistä. Kun Jill juoksee vessaan syötyään meksikolaista ruokaa, hän parkaisee: "chimichangat lähestyvät rajaa". Mieti tällaisia juttuja kaksi sekuntia, äläkä enempää. On niissä jotakin hauskaa. Eivät ne ole törkeän rasistisia.

Mainitun repliikin jälkeen piereskellään rajusti samalla, kun Jill ja Jack keskustelevat.

Tällaista materiaalia tulee käsitellä kuten kaikkea muutakin: leffan täytyy virrata. Jack ja Jill ei pysähdy rypemään huonoissa vitseissä, ne vain pörähtävät. Tätä sopii verrata yli kaksi tuntia hukanneeseen Morsiusneitoihin, joka on viime vuoden kehutuimpia komedioita. Morsiusneidoissa muun muassa piereskellään ja paskotaan pitkään, koska yleisön oletetaan ulvovan naurusta. Morsiusneidoista löytyy kohtaus, jossa sankaritar härnää poliisia pitkään lähinnä koska tämä on olevinaan hauskaa. Nauran - semmoisella ärsyttävällä tavalla - sille, että Morsiusneidot sai Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksesta.

Jackin ja Jillin alussa ja lopussa nähdään monia kaksosia höpisemässä kameralle. Olivatpa sessiot haastatteluja tai huijausta, ne vaikuttavat vilpittömiltä ja täten ne osaltaan elävöittävät elokuvan henkeä siinä missä stuntista juuri ja juuri selviytyneen Jackie Chanin hymy toimintafilmin lopputekstien aikana, tai kivikohtaus Schindlerin listassa.

Jack ja Jill on harmiton, huonolla maulla tehty, mutta todelliset törkeydet väliin jättävä perhe-elokuva todella, todella tyhmille perheille. Muunlaisia en ole tainnut tavatakaan. Ketään ei jätetä yksin eikä unohdeta. Söpöö.