Kotimainen The Chant osoittaa kolmannella kokopitkällään, ettei synkkyydessä rypeminen ja alakulon askeleet välttämättä edellytä Berliinin muurin suuruista kitaravallia. Anatheman ja Katatonian jalanjälkiä seuraava The Chant on metallipuutoksen lisäksi lähes kokonaan aggressiovapaata vyöhykettä. Goottirockin ja jopa post-punkin vivahteet ovat enemmän kuin lähellä orkesterin osoittaessa maalailevan harmaalla asenteella emotionaalisen luonteensa dramaattisia käänteitä. Levy ei suinkaan ole pelkkää hymistelyä ja shoegazen kenkiin tuijottelua, kitaroilla on sanottavaa ja myös syntikoilla vyörytetään jopa Depeche Modemaista paineaaltoa. Spectral light -siivun tyylikkäästä syntikkapaisuttelusta Depeche Moden tyypit olisivat enemmän tai vähemmän ylpeitä.

Albumin avaus on melkeinpä kiekon parasta antia. Outlines osoittaa aluksi houkuttelevaa keveyttä kunnes takataskusta löytyy synkempää mustahuulikuvastoa ja viisun edetessä kitarasta saadaan ilmoille myös säröä. Ilmava Riverbed kuiskailee salaperäisenä ja jopa folkhenkisenä kunnes The black corner lähetetään ilmoille kuin Curen ja Depeche Moden kiiluvasilmäisenä äpärälapsena. The Ocean speaks lisää kierroksia mutta vasta leikittelevän monikerroksinenn Distant drums lyö tiskiin todellisen ässäkortin - pophenkisillä melodioilla ja unisella saksofonilla operoiva sävellys on yksinkertaisesti vaikuttava. Levyn päättävä Regret kasvaa hienoksi hämyilyn, leijuntaosaston ja vaihtoehtorockin hedelmäksi.

Kotimaisista nimistä Sara ja Velvetcut ovat tietyllä tasolla The Chantin kanssa samalla aaltopituudella. The Chantin dramaattinen melankolia on kuitenkin vapaa härmäläiskansallisista lähtökohdista. Musiikin voisi olettaa kelpaavan mainiosti myös Keski-Euroopan tai Britannian suunnalla. A Healing Place -albumilla on riittävästi draamaa ja särökitaraa, jotta homma ei vajoa pelkäksi unimaailman kuvittamiseksi.