"Mä näen tyhjän taistelukentän.
Pahimman vastustajani tiedän.
Minusta itsestäni sen löydän."

- Tiktak


Ihmiseltä uupuvat luontaiset viholliset, joten hyvän ja pahan taistelu on aina vertaus sisäisestä konfliktista. Supersankareilla on aina vihollisena vääristynyt peilikuva.

Minua kiehtoo "naisellinen anarkoneutraali" vaihtoehto, joka löytyy hyvän ja pahan miehisen ääripään väliltä. Christopher Nolan ei haasta Tim Burtonia sielunsäröjen tutkijana (hän kyllä yrittää), joten käsittelen aihetta nyt, enkä Yön ritarin paluun arvostelussa. Batman - Paluussa (Batman Returns) Batman, Kissanainen ja Pingviini ovat sama henkilö. Se ei ole ainoa tapa katsoa elokuvaa; sitäkään ei tarvitse huomata, että läskien sikojen rakennelmia vastaan itsemurhaiskuja tekeville linnuille on pultattu stereotyyppisten arabien kulmakarvat ja parta (Angry Birds). Tiesipä tekijä, mitä hän on tehnyt tai ei, se ei muuta miksikään sitä, että hän on sen tehnyt.

"Tiedätkö mitä, sekoitin itseni johonkin toiseen."

Mikäli Bruce Wayne, Selina Kyle ja Oswald Cobblepot olisivat sama heppu virallisesti, tarina kulkisi näin:

Liikemies Christopher Walken kieroilee. Muuan "heppu" ei usko valheita. Peläten suunnitelmansa paljastuneen, liikemies koettaa eliminoida "hepun". Murhayrityksen epäonnistuttua liikemies yllättyy, kun "heppu" vaikuttaa pelaavan peliä: tunnustelevan jäätä. Liikemies kokeilee lahjontaa. "Heppu" lähtee mukaan, mutta tosiasiassa "heppu" on yhä kahden vaiheilla. "Heppu" kykenee pahaan, mutta lopulta hän valitsee valon.

Miksi "heppu" kykenee pahaan?

"Olet kaunotar ja hirviö yhdessä uhkeassa lahjapaketissa."

Bruce on friikki, koska hän tahtoo olla. Selina on friikki, koska maailma teki hänestä sellaisen. Oswald on friikki, koska hän syntyi sellaiseksi. Kohtaloissa on päällekkäisyyksiä, koska ne ovat sama kohtalo, johon voi reagoida eri tavoilla. Tämä on järkevää, tai päiväkirjani on fiktiota.

Kuten useampi merkittävä taiteilija on todennut, Batman on luonteeltaan äärimmäisen homo. Ei oteta tätä kirjaimellisesti. Batman & Robin meni överiksi jo siinä, kun Batman "telakoitui" Robiniin logossa. Se yksinkertaisesti vie lihaasyövien heteromiesten klubin jäsenyyden, jos olet vanhan herrasmiehen ja teinin kanssa kumipuvussa hengaileva ikuinen poikamies.

Kiimaisen jätesäkkitiimalasin jahtaus ei uusi jäsenyyttä. Esimerkin antaakseni, Larry Wachowski on luonut kuuman lesbotrillerin nimeltä Bound ja Matrix-trilogian tiukkapöksyisen Trinityn ja seurustellut lady dominan kanssa. Hänet tunnetaan nykyään neiti Lana Wachowskina, jonka tulevassa Pilvikartasto-elokuvassa näyttelijät näyttelevät molempia sukupuolia sielunvaellusteeman varjolla.

Lana on kovemman luokan lepakkomies kuin mm. transvestiittiheterot, tai neutraalit ihmiset, joiden eräs suomalainen puhehenkilö (?!) kertoo naamiaisasujen mahdollistavan itseilmaisun. Puhehenkilö myöntää, että evoluution kannalta on suotavinta, että vain he lisääntyvät, joita lupaus vastakkaisen sukupuolen suloista kiinnostaa ennen kummankaan osapuolen lääkitsemistä, leikkaamista tai pukemista muovihaarniskaan tai kravatin tai hameen kaltaisiin kulttuurivääristymiin, mutta entäs sitten?

Batman ja Pingviini ovat syrjäytyneitä suorittajia. He harhautuvat suunnitelmistaan tuntiessaan seksuaalista vetoa Kissanaiseen, jonka puku on epäsymmetrisesti koristeltu valkoisilla tikeillä. Tikit tuovat mieleen muun muassa sen, kuinka Burtonin vaimo Helena Bonham-Carter leikeltiin piloille paskaleffassa Frankenstein.

Kissanainen flirttailee molempiin suuntiin, tahtoen lähinnä nauttia elämästä ja merkitä reviirinsä. Niin hyvis kuin pahiskin voi olla onnellisempi tehdessään samoin. Niin ei käy. Batmanin tuhottua Pingviinin, Kissanainen tekee itsemurhan liian outona elämään, minkä jälkeen hän näyttäytyy vain haamuna Brucen taustalla, Brucen ollessa sivistyneesti matkalla kohti Nicole Kidmania kuin Tom Cruise. Tämä on yhtä onnellinen ratkaisu kuin olisi se, jos amerikkalainen republikaani ilmoittaisi vaihtaneensa kokaiinin ja homostelun herätysliikkeen messuihin ja pyrkivänsä nyt perhearvoja puolustavaksi senaattoriksi.

Itsensä kanssa pitää tulla toimeen. Patenttiratkaisu on pilkkoa oma persoonallisuus. Koska minä käytännössä olen Burtonin erakoitunut, joviaali, hyväätarkoittava suorittaja-Batman, joka ei osaa päätä kääntää, on sähköistävää ajatella, että sivupersoonani osaa kehrätä ("En tiedä sinusta, neiti kisu, mutta minä tunnen oloni kovasti namimmaksi") ja sähistä ("Elämä on narttu, joten nyt olen minäkin"). Sisäistä Pingviiniäni en ole tappanut, mutta hän on vankilamielisairaalassa varpaassani, koska viha ja katkeruus ovat pahasta. Jos olen vähällä vaahdota tyyliin...

"On tullut aika rankaista kaikkia Jumalan lapsia! Miksi olla puolueellinen? Miehet ja naiset! Helvetti, sukupuolet ovat tasa-arvoisia erogeenisten alueiden räjähdettyä taivaan tuuliin!"

...sanon Pingviinille suorat sanat: vihan vuoksi maailmassa on virhe, kusipää. Oma perimmäinen hyvyys on helpompi ymmärtää, kun perisyntimies on karkoitettu kauas päästäsi.

"Tuhotaksemme Batmanin, meidän on ensin tehtävä hänestä sitä, mitä hän vihaa eniten: yhden meistä."

Bruce ja Oswald ovat orpoja piruja, joiden välit ovat jo kättelyssä kuin perinnöstä riitelevillä veljeksillä. Oswaldin epäillessä, että Bruce on kateellinen, koska Oswaldin ei tarvitse pitää naamiota ollakseen friikki, Bruce myöntää, että tämä saattaa olla totta.

Oswald asentaa batmobileen laitteen, jolla hän voi ohjata sitä, eli Brucea. Bruce tylyttää takaisin nauhoittamalla Oswaldin vihapuheen, jolloin hän voi kontrolloida Oswaldia. Lopulta, kun Oswald lähettää ohjuspingviinit tuhoamaan kaupungin, Bruce aivopesee linnut tekemään päinvastoin.

Tulkinta saa siivet viimeistään, kun sillä voi selittää jopa älyttömyydet - kuten Kissanaisen kuolemattomuuden - ja tyylivirheet:

Kauniinjulmassa aloituksessa vanhemmistaan kauhunhuutoja irroittava Oswald jätetään virran ja Danny Elfmanin uran parhaan ääniraidan armoille. Oswaldin yhä lipuessa kehdossaan, surupimputus vaihtuu Batmanin uhmakkaaseen tunnusmarssiin. Teemasävelen käyttö ennen hahmon uudelleenesittelyä on virhe – paitsi jos se ei ole. Kun Han Solo rehvastelee, Leian herkkiä nuotteja ei soiteta, paitsi jos Leia on paikalla, tai jos Solo kokeilee pullakampausta tai metallibikineitä.

Batman – Paluu on psykologisesti rikas draama. Sen sellainen voisi olla teennäistä huumoria, kun pimahtanut Selina tunkee pehmoleluja lihamyllyyn, mutta sävelet ja omistautuneet ilmeet tekevät tuostakin hetkestä puhuttelevan: se on unenomaista, oopperamaista Burton-draamaa, mutta draamaa. Et voi kuvata kaikkia mielenliikkeitä uskottavasti uskottavien elokuvien keinoin.