Mel Gibson karussa toimintakomediassa on lupaava idea, kuten oli Gibsonin tähdittämä tunteellinen jännäri. Lisukkeeksi vaadin vain lusikallista keskittymiskykyä. Pimeyden ytimessä maalaili salaliittotunnelmia, mutta öh, mitäs sitten laitetaan, vaikkapa ammuskelua ja lopputekstit. Get the Gringo käänteisesti alkaa letkeän suoraviivaisena tarinana impulsiivisesta roistosta. Kun esitellyistä asioista voitaisiin huipennus hutaista, elokuva harhailee mutkikkaampiin suuntiin, mille ei ole aikaa. Muuttuessaan montaasiksi elokuva tekee jo lähtöä lähimuistista.

Gibson näyttelee nimetöntä roistoa, joka on hullu, fiksu tai mitä milloinkin. Kaahatessaan poliiseja pakoon pellenaamari pollassa äijä rysäyttää läpi raja-aidasta, välttäen jenkkien vankeinhoitolaitoksen ja päätyen saastaiseen meksikolaiseen helvettiiin. Gibson papattaa kertojana kuin ranskalaisessa komediassa selitellen tuntojaan: on päästävä niskan päälle, jep jep. Sisällöksi riittäisi pakoyritys, mutta paosta haaveilun ohella Gibsonin on autettava lähimmäisiä ja kyykytetävä lukuisat konnat, joita kiinnostaa salaperäinen ryöstösaalis. Kun antisankari ryhtyy määrätietoisesti vetelemään suoriksi sellaisiakin mutkia, joita en tiennyt tarinassa olevankaan, kertoja Gibsonilta ei irtoa montaa (jos yhtäkään) selityksen sanaa.

Yksinkertainen olisi kaunista, koska jo tapahtumapaikka on kuhisevan kiinnostava pienoismaailma: köyhän ja korruptoituneen kehitysmaan versio avovankilasta. Väkivaltaisesta rotanloukosta ei pääse pois – mutta tavallaan kyseessä on kylä. Markkinatalouden säännöt pätevät. Rahalla saa kämpän, kaljaa tai jopa aseita, joita vangit eivät piilottele. Paikalla asuu naisia ja lapsia. Nokkimisjärjestyksen ylimmäinen - tärkein roisto - elää leveästi.

Gibson tutustuu kuvioihin 10-vuotiaan pojan ja yksinhuoltajaäidin kautta. Gibsonin hahmo tietenkin on sydämeltään hyvä, toimipa hän toisinaan miten psykopaattimaisesti tahansa. Kaksi ulottuvuutta ei ole sama asia kuin hahmonkehitys. Lopetettuaan sisäiset monologinsa Gibson hengailee, tunnistaa haasteita ja pätee. Hyviin tapoihin kuuluu selittää ennen loppuhuipennusta, miksi jokin elokuvan aikana syntynyt suhde on merkittävä. Onko se käännekohta, kun Gibson ottaa sätkän pois kakaran suusta. Oho, hullu kaahaileva pellemies välittää alaikäisten keuhkosyöpäriskistä. Miksi? Miksi-tyyppisiin tiedusteluihin ei vastata. Miksi katsoja hymyilisi, kun johonkin toiseen tarinaan kuuluva paha mies tapetaan tyylitellysti? Miksi, miksi.

Gibson on väsännyt käsikirjoituksen yhdessä ohjaajan kanssa, joka on hänen suojattinsa Adrian Grunberg, joka apulaisohjaili tapaukset Pimeyden ytimessä ja Apocalypto. Grunberg tahtoo tyylitellä. Muotoillaan asia siten, että hän ei epäonnistu. Toiminnalliset, usein hidastetut hetket purskahtelevat pirteästi. Tunnelma on virallisen latinomainen: vastaavia auringon rupsauttamia värejä ja hikistä, hirtehistä henkeä on nähty meksikolaisissa kuvissa. Röyhkeyttä ja raakuuksia harjoitetaan peittelemättä mutta liikoja mässäilemättä. Hymyn arvoisia repliikkejä on bongattavissa, mutta en innokkaasti suosittele englantia Gibsonille, jonka aiemmissa (syystä tai toisesta nerokkailta vaikuttaneissa) teksteissä Apocalypto ja The Passion of the Christ sitä ei puhuta sanaakaan.

Get the Gringossa on asennetta, silmäkulman pilkettä ja ennen muuta Gibson, jonka takuukarisma täyttää ontoimmankin roolin puoliväliin tai korkeammallekin. Tarina sukulaisseikkoineen kusee kintuilleen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa