Ranskalainen viikonloppu (Le Skylab) on elokuva. Ihmisistä. Ne puhuvat ja syövät ja uivat ja puhuvat politiikkaa. Kuvittele tätisi lähtevän leffaan. Kun rasavilli pikkupoika laulaa anaaliseksistä ja elokuvan aikuiset ovat vähän että "voi herttinen nyt" mutta kuitenkin rentoja ja huvittuneita, täti samaistuu tähän julkeuteen ja päästää kikatuksen, joka kenties toimii soidinhuutona, jolloin vanhapiika pääsee naimisiin saliin eksyneen baskeripäisen partajoosepin kanssa. Sukukokouksessa uusi setäsi kertoo olevansa teennäinen kommunisti ja taiteilija, mikä on mukavampaa kuin että hän olisi tätiä murjova alkoholisti.

"Le Skylab" viittaa satelliittiin, jonka ennustettiin putoavan Ranskaan 70-luvun lopulla. Leffa kertoo tuona päivänä järjestettävistä sukujuhlista maaseudun rauhassa. Lasten ei anneta yöpyä teltassa, jos romu rysähtää, mutta siinä satelliitin merkitys jo olikin. Elokuva on niin päämäärätön, että maalaustaiteen termien väärinkäyttö on houkuttelevaa. Ihmiset saapuvat paikalle. He puhuvat päällekkäin ja sitten toisessakin paikassa. Kun tätä tuijottaa, tähän saattaa päästä sisälle. Tirautin itkua muutaman kauniin, herkän hetken aikana. Hetket eivät olleet taitavaa kerrontaa, vaan niitä voi verrata siihen, että kun olet katsonut dokumenttia joutsenista, se liikuttaa, kun aikuiseksi varttunut tipu kaulailee elämänsä rakkauden kanssa ja leffa ymmärtää pysyä hetkessä pidemmän tovin kuin on tieteen kannalta tarpeellista.

Näyttely on kiitettävän luontevaa. Hahmot ovat hassunnäköisiä, persoonallisia ja helposti ymmärrettäviä, mutta uskottavia. Sisimpiin ei sukelleta, kenelläkään ei ole ongelmaa joka kesäpäivässä ratkeaisi, suhteet eivät juuri kehity, mutta olennainen on pinnassa. Ryhmäkemiat kiehahtavat realistisesti, mutta huutamisen jälkeenkin status quo palautuu sivistyneesti, eikä elokuva itse ota kantaa sanottuun, paitsi ehkä yhden mustan huumorin puolelle lipsuvan hetken aikana. Heikkoa lenkkiä ei löydy edes pirteästä lapsikatraasta. Esimerkiksi luontokappaleita kakarat ehtivät kohtelemaan sekä ällöttävästi, neutraalisti että herttaisen empaattisesti kuten oikeat ihmisen toukat.

Eipä se elokuvalle pahaa tekisi, jos siinä olisi ihan pieni ideakin. Realistinen päämäärättömyys on taiteellinen valinta, mutta myös tietynlaista laiskuutta, ellei jopa riskien välttelyä. Muodottomille pintaraapaisuille joiden sisältö syntyy katsojan baskerin alla on aina kansainvälistä yleisöä. Eräs hengailuelokuva jota kovasti rakastan on Kimpassa (Tillsammans). Kimpassa yksinkertaisesti kertoo ihmisistä, jotka yrittävät asua kimpassa: hippikommuunissa. Elokuvalla on alku, hengailua ja loppu. Vaikka Ranskalaisen viikonlopun elämänmakuisilla tunnelmilla on arvoa, tarina on käytännössä se, että ihmiset yrittävät grillata yhdessä, missä he (spoileri) onnistuvat. Vaisuhkoa.

Teos alkaa ja päättyy kohtauksella, jossa eräs tytöistä istuu junassa aikuiseksi varttuneena perheensä kanssa. Juhlien aikana hän on 11-vuotias, viaton ja söötti. Hän jos joku on päähenkilö: hänelle tapahtuu vähän uutta ja jännää. Aikuisena hän on itsekeskeinen narttu, joka haistattelee kaikille, jotka eivät myötäile hänen oikkujaan. Jaahas. Tässä on oman baskeritulkintani mukaan paljonkin järkeä, koska minä katsoin luontodokumenttia söpöistä eläimistä, joihin en tahtoisi oikeasti törmätä, mutta hieman jäi mietityttämään, mitä ohjaaja, kirjoittaja ja tähti Julie Delby yrittää oikeasti sanoa.

Ranskalainen viikonloppu on elossa; näyttelijöineen, musiikkivalintoineen kaikkineen. Tämä on paras perusteluni korkeahkolle arvosanalle. Eloisuus on hyveenä viehättävä eikä totisesti standardienmukainen (katso aivo- ja pystyynkuollut Rock of Ages). Jos se ei ole kummoinen tarina, kun eloisat hahmot pysyvät paikallaan, niin ei ole sekään, jos pari hahmoa tutustuu toisiinsa ja ajelee autolla. On vaativampaa rakentaa tunteisiin vetoava jonninjoutava joukkokohtaus kuin kävellä eteenpäin, niin elämässä kuin elokuvissakin.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa