Tom Cruise näyttelee uskottavasti heteroa jopa musikaalissa: jopa nahkahousuissa, ilman paitaa. Kun Cruisen tulkitsema rocktähti Stacee Jaxx kellistää takahuoneessa lyylin, kohtauksessa on hömppämusikaaliin sopivaa sähköä, ja visuaalinen huipentumakin, kun Jaxx laulaa suoraan aluspöksypimun peräsuoleen "I wanna know what love is, I want you to show me". Kohtaus on elokuvan Rock of Ages ainoa erinomainen, hyvä ja/tai keskinkertainen kohtaus.

Punaisen langan löytäminen sivujuonien spagettiannoksesta on haastavaa, mutta ehkä onnistuin. Lyylin kellistyttyä muuan hampuusi luulee, että Stacee kellisti hampuusittaren, josta hampuusi tykkää. Stacee, poika ja tytöt lähtevät omille teilleen toimittamaan tyhjää. Noin tuntia myöhemmin rakkaustarinat ratkaistaan sormia napsauttamalla. Rock of Ages on jukebox-musikaali, jossa tapahtumien ainoa tehtävä on kuvittaa tunnetuista 80-luvun rock-biiseistä askarrellun paskarrellun C-kasetin sisältö. Tämä on epäelokuva. Tämä on turhimpia musikaaleja, joita olen eläessäni nähnyt, ja olen katsonut jokaisen kiinni saamani.

Jos Cruise – ainoana asianomaisena – onnistuukin näyttelemään hahmoa, hahmolla ei ole esimerkiksi syytä olla olemassa. Jaxx on tavallaan kulahtanut rock-tähti, paitsi että hän rokkaa ja hänen ei tarvitse muuttua. Hampuusikakarat tahtovat tähdiksi myös, joten heitä hieman nöyryytetään, koska ei ole helppoa menestyä - tai jaa, ehkä onkin. Tyttö eksyy pitkäksi toviksi strippiklubille. Sen kenties on tarkoitus olla traagista (varoittava esimerkki unelmien tavoittelijoille) tai seksikästä (myönnytys saliin eksyneille heteromiehille), mutta alakuloinen palloilu klubilla jossa muut kuin tyhjäntoimittajatar hieman heiluttavat, ei mielestäni ollut mitään, ei yhtään mitään mitään.

Aikanaan kun Zorron naamio laittoi veren kiertämään, en olisi uskonut koskaan kutsuvani Catherine Zeta-Jonesia hirveäksi ämmäksi. Hän vetää sietämättömästi yli pelleillessään moraalinvartijana, joka kuuluu tällaisiin tarinoihin, mutta jolla yleensä on merkitys. Kana vihaa rokkia niin kovasti, että hänen on ihan pakko rokata tunteet ulos, joo. Tällainenkin hahmo saa laulaa, mutta rokkia on monenlaista ja musikaalinumeroiden on tarkoitus kärjistää asioita, eikä tehdä tarinasta tasapaksua puuroa. The Rocky Horror Picture Show'n tunnetuimmassa numerossa lauletaan "Olen makea transvestiitti transseksuaalisesta Transsylvaniasta". Jos päähenkilöt olisivat ehtineet julistaa olevansa perverssejä, kohtaus olisi heikompi, mutta koska he lauloivat aiemmin söpösti ja viattomasti, kohtaus on vahvempi. Tämä ei ole vaativaa tiedettä.

Rokkimyönteiset mäntit hengailevat yökerhossa, joka on taloudellisissa vaikeuksissa, millä ei ole mitään tekemistä Zetan junailemien mielenosoitusten kanssa, vaan vaikeudet johtuvat jostakin ja jostakin ja Staceen kierosta managerista. Klubin omistajalla ja hänen luottomiehellään on meneillään vipinää, mikä sekään ei liity mihinkään mitenkään, mutta suhteen johdosta Alec Baldwin ja Russell Brand pääsevät todistamaan surkeilla silmäniskulauluilla olevansa aseksuaaleja.

Rock of Ages on elokuva, jossa järjestetään syyttä joukkokohtaus. Sitten joku lausuu: "we build this city on rock and roll". Katsoja suorittaa facepalmit tietäen, että leffaa pitkitetään taas kuluneen biisin raiskausoperaatiolla, joka ei edistä tarinaa. Teos ei juhli 80-luvun mahtavan kornia möykkämusiikkia, vaan estää nauttimasta siitä lähiaikoina.

Toki, pinnallisesti ajatellen, muun muassa rakenteen huomioiden tämä on hyvin samankaltainen filmi kuin saman ohjaajan Hairspray, jota rakastan. Pinnallisesti ajatellen myös Axl Rose ja kaiffari jolla on gunnareita soittoäänenä ovat samankaltaisia organismeja.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa