Aaveajaja on Marvelin hahmoja, mutta mitäpä jos ei olisi? Jos satunnainen pöpi tuumaisi, että nyt iski himo filmata leffa maagisesta prätkäjätkästä, joka toisinaan käräyttää lihan ja tukan ja silmät päästään, siitä varmasti tulisi rakkaampaa roskaa kuin Ghost Rider - Aaveajaja ja Ghost Rider: Koston henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance) ovat yhteensä. Edeltäjänsä tavoin Koston henki on muovinen PG-13-kauhutoimintarahastus lisenssihahmolla. Vain toisinaan pätkä piristyy kun Nicolas Cage ja ohjaajapari Neveldine/Taylor antautuvat maneereilleen. Jos tarinassa ei kiinnostavaa sekuntia ole, se ei estä tähteä pärisyttämästä huulta eikä kameramiehiä dokaamasta.

Ciarán Hindsillä on karismaa Saatanan rooliin. Valitettavasti tätä Saatanaa ei palvoisi edes kolmetoistavuotias gootti kotikaljakänneissä: piruparka on luonut Aaveajajan, josta ei ole hänelle kuin harmia ja jota hän jopa osoittaa pelkäävänsä. Tarina on se, että hieman ylipainoinen ja rupsahtanut Beelsepuppeli haluaa vaihtaa ruumista. En muista, onko se jopa Loppu, joka maailmaa taas uhkaa, mutta joka tapauksessa Aaveajaja päättää suojella nuorta poikaa, jonka Saatana on kuoreksi valinnut. Pojalla on äitikin, joten kutsutaan tätä Terminator 2:n halvaksi klooniksi, vaikkei asialla väliä ole. Leffaa katsellaan odotellen pikkujänniä toimintapyrähdyksiä ja huumorin pierahduksia.

Luulin sen olevan Bladen tasoinen jytky, kun villit Crank-ohjaajat paritetaan synkän sankarin kanssa. Jälkikäteen voidaan viisastella, että koska Neveldine ja Taylor eivät ota mitään vakavasti, tietenkään heillä ei ole malttia viritellä kauhutoiminnan vaatimia tunnelmia. Aaveajaja on piru vie liekehtivä luurankomies, mutta kaikki käyttäytyvät kuin läsnä olisi stunttimies pallopuvussa. Tämä on ohjaajaparin ensimmäinen jota he eivät ole kirjoittaneet, mikä selittää hidastempoisen jaarittelun määrän, mutta muuta vetelyyttä en taida antaa anteeksi heille.

Aaveajajaa räiskitään kranaatinheittimillä, kunnes hyödytön superkonna Blackout sanoo moi. Kun elokuva viittasi Mortal Kombatin typerään liekehtivään kallomieheen Scorpioniin, hyväksyin tunteeni: minä vihaan Aaveajajaakin. Hahmo on umpimälsä. Kuten Scorpion - ja Teräsmies - hän on tarinansa suosituin ja voimakkain hahmo, mikä johtaa väistämättä siihen, että normaali, altavastaajien kannustamiseen tottunut, jännitystä janoava katsoja toivoo kuolemattoman sankarin epäonnistuvan surkeasti.

Ajajan huitoessa kahleillaan konnat hajoavat tuhkaksi kuten Bladessa, mutta ylitseampuvammin eli epäuskottavammin. Koko tylsä tehostekökkö jää selvästi ihmismuotoa näyttelevän Cagen kuumeisen kikkeliskohelluksen varjoon. Myös Cagen henkistä romahdusta valitettavasti latistetaan tehosteilla. Neveldine ja Taylor ovat kameranheiluttelun harvoja visionäärejä ja pidin jälleen monista kamera-ajoista, mutta tietokonegrafiikkaa he eivät hallitse. Isoin tehostekohtaus nähdään keskivaiheilla. Se huipentaa tasan ei mitään. Jätkäpari tekee taidetta liike-energialla; ei pinnalla tai sisällöllä. Ellei katsoja tästä energiasta pidä - monet vihaavat sitä - leffa on arvokas kuin koiran haukkaama kuvasarjalehti kellarisedälle.

Blade muistui mieleen siksikin, että Blade itse on kivenkova, yrittämättä hauska ja tietenkin tyylikkään musta. Niin on myös Idris Elba, joka on elokuvan ammattitaitoisin ominaisuus: kyseenalaisesta aksentista huolimatta hän näyttelee miellyttävästi jotakin äijää, joka selittää sankarille kaiken liirumlaarumin. Thorissa ja Prometheuksessa ja tässä seinäruusuksi jätetty Elba saa ison tilaisuuden ensi vuonna Guillermo Del Toron jättihirviöfilmissä Pacific Rim.