Komedia Free Money jäi Marlon Brandon - itsensä Don Corleonen - toiseksi viimeiseksi elokuvaksi. Brando on legenda, mutta 10 sekunnin sisällä siitä, kun kuulen hänen nimensä, mieleeni muistuu kuinka hän näytteli läskiä sikaa, joka putosi pää edellä vessanpönttöön. Toki hän sai niin tehdä. Aivan vapaasti. Ei hätää.

Twixt on uusin elokuva legendaariselta Francis Ford Coppolalta - Kummisedän ohjaajalta. Val Kilmer näyttelee kirjailijaa, joka saapuu pieneen kylään, jossa on kummia tunnelmia, kuten kellotorni, joka näyttää kahdeksaa eri aikaa. Murhailua on harrastettu. Omalaatuinen sheriffi tahtoo laatia aiheesta romaanin päähenkilön kanssa. No mikä jottei: kirjailija anoo förskottia ja ryhtyy luonnostelemaan tarinaa. Vahvasti tyyliteltyjen unien aikana hän hengailee Edgar Allan Poen kanssa. Poe opastaa tarinankerronnan taidossa, ja he myös seuraavat painajaista, joka heijastelee mainittuja tunnelmia ja kirjailijan mietteitä. Loppu.

Coppola on kutsunut itseään maailman vanhimmaksi elokuva-alan opiskelijaksi. Ja totisesti: ellen tietäisi kuka ohjasi tämän kauhujännäritorttukomedian, arvaisin että parikymppinen nilkki, jonka virnistys säteilee omahyväisyyttä, koska hän on seuraava Coppola äitinsäkin mielestä. Ymmärtääkseni Coppola ei enää ole kiinnostunut maineesta ja mammonasta. Hän tahtoo tehdä kokeellisia henkilökohtaisia elokuvia. Jos ne olisivat tahattoman koomisia melodraamoja, tai järjetöntä ajatuksen virtaa, saattaisin taputtaa legendalle, joka yhä uskaltaa. Twixt on synteettistä, sielutonta taidesontaa tarkoituksella.

Syvemmät merkitykset eivät ole järin syvällä. Eräässä vaiheessa nähdään lehtileike, jonka otsikossa lukee "Metafictional" ja johon on kirjoitettu verellä "GUILTY". Twixt kertoo Twixtin tekemisestä: olin vahvasti tätä mieltä jo ennen kuin luin Wikipediaa. Coppola(lla ei ollut ideoita, joten hän) teki uneensa perustuvan elokuvan, joka kertoo siitä, miten rutinoitunut alitajunta osaa luonnostella tarinan turvautuen kliseisiin ja kertojan yksityiselämään. Avainsana: luonnostella.

Jos paskuuskin voidaan nähdä tahallisena, ehkä leffa on metaanifiktiota. Päähenkilöä kutsutaan köyhän miehen Stephen Kingiksi, ja kingimäistähän sekin on, kun kauhutarinoiden kirjoittaja kauhistelee pienessä kylässä. Tunteellisena ihmisenä en hetkeä usko, että jos eräs tunnetuimmista elossa olevista ohjaajista tahtoo taiteella käsitellä yksityiselämäänsä ja yhä pinnalla olevia tunteitaan, hän hyväksyy hutiloidun kesäteatterisuorituksen Kilmeriltä teennäisen tekeleen ainoalla tunteellisen tapaisella hetkellä. Ei, tämä on silmänisku, pelleilyä, hengailua: Coppola on eläkkeellä, mutta hän yhä harrastaa ja moni fani tykkää harrastaa pappasmurffin kanssa. Tykkäisin itsekin, mutta pelkän nauhoitteen avulla sisäpiirivitsiin ei pääse mukaan.

Hereillä on haastavaa pysyä. Tarinasta puuttuu syy seurata sitä. Keu-keu-tyyppiset hetket hädintuskin houkuttelevat hymyä. Aavemysteeripuoli on tyyliharjoitelma. Toki hysteerikkotädit saattavat hikoilla, mutten kutsuisi kauhuksi sitä, kun joku seuraa sivusta ilmiselvää unta. Unet ovat hohtavia ja mustavalkoisia valituilla väriläiskillä. Coppolan ylidramaattinen Dracula on sisäisen goottiteinini kestosuosikkeja, mutta nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, en saanut mitään irti Windowsin taustakuvamateriaalista, koska elokuvalla on vaje vilpittömistä soluista. Kilmerillä on muutama viihdyttävä Kilmer-sekunti. Sheriffinä höyryävä Bruce Dern olisi kelpo lisä itsetietoiseen Friday the 13th -episodiin, joille niillekään Twixt ei pärjää edes syvällisyyttä mitattaessa, ei todella.

Teoriassa se on kiehtovaa, ettei persoonalliseen jälkeen kykenevä ohjaaja hio käsikirjoitusta vuositolkulla, vaan filmaa raa'an idean, mutta minimivaatimuksena idean pitäisi olla tuore tai hyvä.