Mielenkiintoisesta historiallisesta henkilöstä kertovan elokuvan tarvitsee olla lähinnä mielenkiintoinen? Jos tuntisin paremmin FBI:n perustajan J. Edgar Hooverin, saattaisin pitää Clint Eastwoodin ohjausta J. Edgar nolompanakin pyllähdyksenä. J. Edgar on kertomus FBI:n muotoutumisesta, joka etenevissä määrin muuttuu lööppimäiseksi henkilökuvaksi. Toisaalta Seiskan selailija sisälläni olisi pettynyt, ellei Hooverin huhuttua homoseksuaalisuutta ja transvestismia sivuttaisi.

Yliarvostettu mutta yritteliäs kirjoittaja Dustin Lance Black on puklannut paperille sellaisen soosin, että samalla kun iäkäs Hoover kuvailee haamukirjoittajalle viraston syntyä, seuraamme nuoren Hooverin yksityiselämää, jota hän taatusti ei kuvaile. Alleviivatusti Hooverin muistot eivät ole täysin luotettavia. Jaa? Muistot vai muistot? Se voidaan hyväksyä, että Hoover säälii itseään, joten hän on muistoissaan väärinymmärretty reppana, joka tarkoittaa hyvää. Joka tapauksessa tämä on juustoista kun huomioimme haamukirjoittajan läsnäolon ja sen, että jo itsensä elokuvajulisteen mukaan Hoover oli maailman vaikutusvaltaisin mies. Hän pysyi paalupaikalla presidenttien tullessa ja mennessä turvautuen manipulointiin ja kiristykseen (?).

Elokuva tekee kaksi linjanvetoa. Hoover oli sankari, joka teki rikostutkimuksista tiedettä. Hän oli myös vaivaantunut, hermostunut ja pikkumainen mammanpoika ja kaappikuningatar, joka ei tullut toimeen ihmisten kanssa. Vaikka Hoover osaa pitää puheita, hän ei vaikuta tilan haltuun ottavalta auktoriteetiltä, vaan asemaansa eksyneeltä piruparalta. Etsiessäni netistä arkistomateriaalia, löysin aidon Hooverin silmistä luonnollista itsetietoisuuden ja itsevarmuuden pilkettä, jotka ovat pieniä suuria asioita, jotka leffa-Hooverilta on riistetty.

Leonardo DiCaprio on kiehtova ja viihdyttävä leffa-Hooverina, hahmona. Armie Hammer tekee umpihomon suorituksen Clyde Tolsonina, joka huhujen ja elokuvan mukaan oli Hooverin elämänkumppani. Hammer istuu hienosti höperöön, hapuilevaan tyyliin: ulottuvuuksia ja muuntautumiskykyä on hänessäkin. Miesten suhde kuten muukin materiaali on kumma yhdistelmä vilpitöntä intiimiyttä ja pinnallisuutta. Hoover on "top" ja "bottom" ja kukaan muu ei ole paljon mitään, vaikka Hoover joskus mielipiteisiin reagoikin. Vastaavan vajaan, ellei jopa vajakkimaisen, mutta kuitenkin kiinnostavan henkilökuvan tarjosi Thatcher-draama Rautarouva.

On mahdollista, että Hoover oli teipillä koossa pysyvä Putte Possu, mutta on selvää, että hän oli myös paljon muuta, sillä Putte ei voi sanoa pö-pä-pö-pö-pö-pahikset kiikkiin nyt ja päästä vetelemään suurvallan naruja pysyvästi. Jos elokuva tapahtuu Hooverin päässä, aihetta saa rajata, mutta rajata voi monella tapaa. Aito Hoover jahtasi mm. rikollisia, kommunisteja ja homoja. Leffa-Hoover on rikollisia ja kommunisteja jahtaava homo. Se voisi olla rajattu tarina se, jos leffa keskittyisi huhutun homouden ohella huhuun siitä, että Hooveria itseään kiristettiin asian vuoksi, sekä homojahtiin ja asiallisemmin Hooverin ajatuksiin aiheista.

Kun iäkäs Hoover saa kuulla presidentin ampumisesta, hän istuu yksinään pimeässä huoneessa kuunnellen nauhaa, jossa nainen ähkii. Hooveria luultavasti pelottaa: se ähkiminen meinaan. Outo hetki kertoo paljon kokonaisuudesta toteutus mukaanlaskien. "Bö hö hö he höö" olivat tarkat äänteet, jotka pääsivät suustani, kun näin ensi kertaa DiCaprion meikattuna papparaiseksi. Hammer näyttää vielä nolommalta, noin 110-vuotiaalta. Oikeassa valaistuksessa meikit ovat vakuuttavia ja leffa näyttää hyvältä, mikä tuo mieleen tokaisun sokeasta kanasta ja jyvästä, sillä huomattavan osan ajasta valaistus on synkkää ja tunkkaista. Melkeinpä tahdoin säätää television kirkkautta.

J. Edgar on kiinnostava, sitä en kiistäisi. Tapahtumat ja teemat on järjestelty kokonaisuudeksi jos ei visionäärisesti niin yritteliäästi, mikä on edistystä lukemattomiin kohtauskokoelmiin verrattuna.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa