En ole kännissä mutta olisin kernaasti huomenna kun klikkaan tätä arvostelua palautteen toivossa. Viimeaikoina jokaista tekstiäni on haukuttu sekavaksi, joten kenties minun pitäisi tutustua Hunter S. Thompsonin kirjoihin jotka väitetysti ovat käsittämätöntä jaarittelua ja ajatuksen virtaa. Saattaisin pitää niistä. Joku putosi jo kärryiltä. Sanoin "jokaista" tarkoittaen "melkein jokaista". "Teksteilläni" viittaan tällä nettisivulla julkaistuihin artikkeleihin. Tuo oli sarkasmia. Tämä arvostelu alkoi tähän tyyliin lukemattomista syistä. Vaikka tuokin oli elävöittävää paisuttelua, syitä on, enkä kaikkia ole itsekään vielä keksinyt. Arvostelijan persoonallisuus vaikuttaa tuomioon, joten arvostelujen on mielestäni oltava persoonallisia. Thompson niin sanotusti keksi gonzo-journalismin eli toisin sanoen hän sotkeutui tutkimiinsa tapahtumiin ja kuvaili niitä omasta näkökulmastaan väittämättä olevansa objektiivinen sillä tavalla mihin tylsät ihmiset viittaavat puhuessaan objektiivisuudesta. Arvosteluni eivät ole roskaa - jos ne tuntuvat siltä - vaan gonzoarvosteluja - jollaisia et vain ymmärrä. Tuo oli huumoria. Tuo oli sarkasmia.

Nettiselailujeni, leffan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa ja englanninkielisen romaanin The Rum Diary ensimmäisten sivujen perusteella uskon tykkääväni Thompsonista. Täten ymmärrän, miksi eksentrinen Johnny Depp pitää hänestä myös. Sen sijaan jos ajattelen elokuvaa Rommipäiväkirja itsenäisenä teoksena, ottamatta lukuun muuta kuin tietämykseni Deppin urasta, en ymmärrä mitä hän tekee näin mitäänsanomattomassa elokuvassa. Leffasta puuttuu energia. Elokuva Pelkoa ja inhoa ansaitsee kiitosta, koska se teoriassa kertoo uskottavasti miten villi oli Thompsonin suhde huumeisiin. Rommipäiväkirjassa Thompsonin alter ego on alkoholisti. Leffan ei ole tarkoitus happoilla. Mielestäni Rommipäiväkirjan pitäisi tavoittaa nousuhumalan hilpeys ja krapulan tragikoomisuus. Valitettavasti elokuvan katselu tuntuu humalaisten kanssa hengailulta selvin päin. Selvin päin juopottelu on pidemmän päälle mälsähköä, juu?

Depp on Paul Kemp, kännäävä ja epäonnistunut kirjailija ja toimittaja, joka saa töitä syntisestä Puerto Ricosta. Surkea sanomalehti ja kieroileva bisnesmies arvostavat häntä jostain syystä. Muita ilmeisiä avuja miehellä ei ole kuin tippa kunnianhimoa takaraivossa humalaisen Samu Sirkan takana. Rommia imiessään Kempin on pohdittava, onko hän journalisti, vai pelaako hän ison rahan ehdoilla. Thompson kirjoitti kolmekymppisestä Kempistä ollessaan kaksikymppinen. Lähes viisikymppinen Depp näyttää kolmekymppiseltä. Mikä on sanoma? Näytteleekö Depp nuortamiestä, jossa elämäntapa "alkaa näkyä", vai pappaa, joka näyttää niin namulta, että tässä piilee jokin vertauskuva? Depp-Kemp on hyvin ontto hahmo. Toisin kuin Pelkoa ja inhoa, Rommipäiväkirja ei käytä kertojan ääntä, eikä mainittavan uskaliaasti omaksu mitään asennetta kuvallisella kikkailulla. Kerronta on hidasta ja päämäärätöntä. Tuuli vie. Pointti on hukassa ja pointin puute naurattaa turhan vähän.

Depp on OK. Hän yrittänee jotakin hienovaraista, mitä ohjaaja ei osaa tukea, toisin kuin kävi aliarvostetun tunnelmapalan The Tourist tapauksessa. Kempin kollegaa ja kätyriä näyttelee Michael Rispoli, jossa on koinsyömän nallen karismaa. He kaksi ajautuvat muutamiin piristävän huvittaviin sattumiin tohottaessaan. Niistä molemmat löytyvät trailerista. Tunnelmista osan tuhoaa leffa leffalta sietä-mättö-mämmäksi käyvä Giovanni Ribisi. Ylinäyttelevä silakka kimittää alkoholistinatsitoimittajana, jossa huvittavaa on vain se kuinka hän näyttää Uuno Turhapurolta viikset poislaskien. Dialogi on usein nokkelaa.

Turmellun paratiisin viimeisiä aarteita havittelee Aaron Eckhart, jonka raameissa miellyttävyys ja uhkaavuus yhdistyvät oikein. Kelmillä on nainenkin, joka kiinnostaa Kempiäkin. Tarina näyttää selvältä. Selvää kliseisyyttä seurasin hereillä pysyen. Raiteilta poiketaan realistisilla tavoilla. Realistinen suistuminen on sitä, että kun resiina kaatuu, matka tyssäsi siihen. Toistan sen, minkä ainakin kolmetoista ihailtavan fiksua lukijaa jo ymmärsi: en kritisoi romaania, josta sanataide uskoakseni tekee luettavan. Kenties opuksessa on sisältöäkin, jota ei tarvitse alleviivata viimeisellä sivulla / viimeisessä kohtauksessa. Miksen jo lukenut sitä, kysyy kirjan ystävä, joka ymmärsi elokuvan aikana mitä Kemp ajattelee. Juuri siksi ja siksikin että rento raapustus voi toisinaan päästä lähemmäs todellista totuutta kuin ryppyotsainen tutkimus. Mitään todellista totta elokuvasovituksesta ei löydy.