Kamppailudraamassa Warrior on pari pikku jekkua. Laji on perinteistä nyrkkeilyä vaikeammin ymmärrettävä mutta monipuolisempi vapaaottelu: mixed martial arts. Rockymainen, kiltti, sitkeä, suurta tilaisuutta vartova päärynäpallo ja askeettinen, vihainen, pysäyttämätön paha poika ovat veljeksiä. Kuin sattumalta molemmat onnistuvat osallistumaan 16 hengen miljoonapottiturnaukseen, jossa etsitään alan kovinta kundia systeemillä kerrasta poikki. Warrior on liian yksinkertaistettu ja manipuloiva noustakseen lajityypin kärkeen, mutta kiva leffa on tarjolla, jos kreikkalainen tragedia naiiviin amerikkalaiseen tyyliin kelpaa. Puolivälissä, kun itse turnaus teki tuloaan ja selvää oli, että käänteet ovat arvattavissa lukuunottamatta viimeisen matsin yksityiskohtia, ryhdyin polkemaan kuntopyörällä. Jepujee, viihdyttävää, intensiivistä... Hien saattoi melkein haistaa.

Nick Nolte on melodraamamainen entinen alkoholisti. Katsoja tykkää kivasta papasta, joka varmasti ansaitsee anteeksi, vaikka kaikki vihjaisivat hänen olleen paholainen aiemmin. Tom Hardy on Tommy. Jäbä periaatteessa on valmis tekemään faijan kanssa sovinnon, sillä hän tarvitsee valmentajaa. Pehmenneen ukon leppoisat jeesustelut kuitenkin herättävät vihareaktion: pirun käsikirjoittaja, minua ei näin manipuloida, toteaa Tommy ja kiukkuilee enimmän aikaa. Joel Edgerton on Brendan. Hän asuu kulmilla, muttei ole ollut isukin kanssa tekemisissä. On perhe ja rahahuolia. Opettajan ja portsarin hommat eivät tuota, joten kehiin on palattava vaimolle tehdystä lupauksesta huolimatta. Veljeksien välillä on pahaa verta. Kumpikin on kärsinyt ja Tommyllakin on syy taistella, joten kumpaa kannustat? Tuskinpa yhtä iskevää viimeistä taistelua on nähty sitten Brünon.

Warriorilla on sama seepiajuliste - ja sama nimi! - kuin The Wrestlerillä ja The Fighterilla. Se on kova lupaus. Wrestlerin käsinkosketeltavaa realismia, tai tositapahtumiin perustuvan Fighterin rikasta ihmissuhdesotkua Warrior ei kykene haastamaan hetkittäinkään. Rakeista, heiluvaa uskottavuutta leffa hakee ja saavuttaakin, mutta pinnan alla pärisee ja putputtaa. Syitä kannustaa veljeksiä annetaan liikaa, mikä ei ole vivahteikasta, vaan mustavalkoista. Eikö kukaan tekijöille kertonut, että katsojat kannustavat kernaammin karismaattisia ryökäleitä, kuin jaloudella ja vaatimattomuudella marinoituja satutonttuja?

Näyttelijät ovat erinomaisia. Hardy vahvistaa asemiaan. Luke Skywalkerin pullapoikasetänä tunnettu Edgerton lyö itsensä läpi. Nolte herättää sympatioita, vaikka hahmo itsessään on liikaa: usein pappa kerjää myötätuntoa kulisseissa tarinan häntä tarvitsematta. Leffa pyrkii olemaan uskottavampi kuin vaikkapa Rocky III, mutta kuka muistaa Mr. T:n tulikivenkatkuisen suorituksen Clubber Langina? Kaikki. Siinä oli jotakin, minkä saattoi todella tuntea, kun taas Hardyn hahmossa on kiukkuilun vuoksi kiukkuilevan teinin soluja. Nautin poikien seurasta, mutta he ovat korostetusti vain elokuvaa.

Ottelut ovat vastaavaa kamaa. Intensiivisyys on inspiroivaa kuntopyörän selästä koettuna ainakin. Itsessään turnauksessa on pellepainin sävyjä, kun hirmuisen koviksen kamaluutta yritetään korostaa syöttämällä hänelle parilla iskulla kaatuvia karpaaseja. Altavastaaja Edgertonin ottelut koin onnistuneimpina, mistä kuuluu kiitos miellyttävälle perusmiehelle itselleen. Jokainen itseään kunnioittava homeovestiittirouva salaa toivoo, että perheen pehmoisi olisi tämmöinen sankari tositilanteessa. Toki pikkuvaimo vastustaa väkivaltaa, ja sitä, ettei mies kysy häneltä mitään, mutta kun könsikäs näyttää pärjäävän, asia on sitä myöten sovittu - pyykit, tiskit ja pyllistäminen ovat taas kalenterissa.

Inhoan liikuntaa, mutta poljin tämän avulla 55 minuuttia minimisuorituksena pitämäni 30:n sijaan. Ei paha.