Kunhan meluisassa muurahaispesässä ei tarvitse itse vierailla, minä rakastan eksoottista Intiaa! Säteilevät veteraaninäyttelijät seikkailevat siellä oppaanaan ohjaaja, jonka aiempi draamakomedia vei 7 Oscaria! Käsikirjoitus on kiehtova kuin puhelinluettelo!

On helppo herkistyä, kun vakava herra Tom Wilkinson selittää, kuinka hän kauan sitten menetti rakkauden. Peukku alkaa sojottaa, kun tuore leski Judi Dench koettaa nousta oman elämänsä sankariksi. Koiranpennun silmin mutta hymyillen seurataan sitä, kun kiltti hömelö mies Bill Nighy pyrkii säilyttämään positiivisen asenteen akan nalkuttaessa. Vähän kyllä kutkuttaa, kun Maggie Smith näyttelee äkäistä rasistista mummoa pyörätuolissa. Se tulee olemaan hienoa, kun natsikäppyrän solmut aukeavat, eiköstä juu? The Best Exotic Marigold Hotel (for the elderly and beautiful) on liikuttava ja charmantti leffa toisinaan, ja aivan liian usein sikahuono räpellys.

Slummien miljonääristä tuttu Dev Patel näyttelee kloppia, joka pitää pystyssä perittyä hotellia. Positiivista asennetta piisaa osaamista enemmän, mutta eivät vieraat sympaattista koheltajaa liian koville laita. Intiaan matkustaa seitsemän iäkästä brittiä. Kompurointi alkaa jo ennen. Tutustumme seurueen taustoihin kohtauksissa, jotka alustavat tulevaa, mutta joista vain muutama vihjaa, miksi matkalle lähdetään. Esimerkiksi Dench yrittää aluksi saada netin toimimaan puhelimitse. Asiakaspalvelija on intialainen. Lähteekö Dench Intiaan sanoakseen suorat sanat? Ei varsinaisesti, mutta tällainen outo jälkimaku kohtauksesta jää. Koska näiden naamojen näkeminen on kivaa, elokuva toki saa pikkujutut anteeksi aluksi.

Intiassa asuu edullisemmin. Leikkausjonot ovat lyhyempiä. Rakkautta ei kotoa löytynyt. Siinä on syitä matkustaa. Paikan päällä sitä sitten lomaillaan. Käppäillään. Kiukkuiset eivät käppäile. Curry laittaa vatsan toimimaan, hah haa. Käänteet ovat vaisuja, harvinaisia ja ennakoitavissa. Merkittävillä keskusteluilla on tapana keskeytyä, unohtua tai tapahtua kameran ulottumattomissa. Koskettavia ja huvittavia hetkiä kehittyy, mutta Salattujen elämienkin ohjaaja kykenisi samaan näillä näyttelijöillä.

Käännyin teosta vastaan viimeistään kun hotellinomistajan ongelmia ratkottiin. Äkäinen mutsi ei hyväksy pojan viritelmiä eikä tyttöystävää. Suuresta kliseiden kirjasta löytyy aukeamia omistettuna tilanteelle, mutta sitäkään ei lueta. Poika on hauska, tyttö on kuvankaunis Intian jalokivi ja ympärillä seisoo aateloituja brittejä - nyt pikkaisen tunnetta ja nokkeluutta kehiin! Vaan ei. Mitä ihmettä käsikirjoituksessa lukee? Kuinka kirjoittaja voi sortua tällaiseen vetelyyteen? Jos itse jumitun, näppäilen vain että "asian käsitelyä" ja myöhemmin palaan asiaan. Tämä leffa on "asian käsittelyä". Tavat joilla tiettyjä ongelmia puretaan eivät alustavastikaan ole uskottavia saati tyydyttäviä. Elokuva ymmärtää, mitä sen pitää tehdä, mutta ei miten.

Suurin pettymys on Smith-mummo, joka pehmenee luontevasti jonkin aikaa, mutta lopulta vaihtaa persoonallisuutta törkeästi. Käännekohta on tutustuminen kastittomaan naiseen. Mummelilla on syitä samaistua kohtaloon. Asiaa ei tarvitse vääntää rautalangasta, mutta hyvä on, sen saa vääntää. Kastiton kuuntelee Smithiä tulkin välityksellä, kunnes leffa päättää, ettei katsoja tarvitse tulkkia. Tulkki menee lakkoon. Smith jatkaa paasausta: kastiton ja tulkki katsovat häntä hölmön näköisinä. Potentiaalia kauniiseen vähäeleiseen yhteisymmärryksen hetkeen on, mutta ohjaaja ja käsikirjoittaja eivät osaa yhtään mitään - tämä oli kiukkuilua, mutta kuitenkin.

Kirjoittaja asuu pahvilaatikossa ensi keväänä. Ohjaaja John Maddenin isoin hitti on Rakastunut Shakespeare, joka on kunnon hömppää se.

Kevään vähiten myyvästi nimetty elokuva ei ole tämä, vaan Salmon Fishing in Yemen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa