Jussi V. löytää koin kukkarosta. Hetkeä myöhemmin, tavattuaan rikkaan daamin, vanha pukki pohtii kaipaavansa vastakkaiselta sukupuolelta "jotain muuta" kuin yleensä. Romanssi roihahtaa. Leidin ilmoitettua, ettei hän anna, hän silti raottaa, jolloin Jussi ryhtyy pökkimään takaapäin ilmeillen rivosti kuin apina paskalla. Mestariohjaaja Lauri Törhönen säestää hetkeä hempeillä nuoteilla. Kiitos tästä. Tätä lähdin katsomaan tutustuttuani muutamiin kohtauskatkelmiin tuotantoyhtiön sivulla. Vares – Uhkapelimerkki valitettavasti ei ärsytä, hämmennä eikä hihitytä yhtä kovasti kuin kammottava Huhtikuun tytöt. Jos en sitä olisi kokenut, en enää katsoisi näitä vaikka enemmän maksettaisiin.

Uhkapelimerkki on johdonmukainen ollakseen Vares. Loppuhuipennuksesta, loppuratkaisusta, tai siitä, että jotakin tapahtuisi, ei kannata uneksia. Mutta hei: Jussi V. oikeasti on päähenkilö. Seurailemme romanssia päästään pipin porhottaren ja Turun turhimman kollin välillä, kunnes kaikki menee pieleen ja Vareksen on selvitettävä miksi. Viikkoja kuluu. Vares päivystää tuopin vieressä. Törmätessään vahingossa epäiltyyn, hän lähtee varjostamaan. Asiallisesti hän myös pitää yhteyksiä poliisiin ja työnantajaansa, eikä hän pelkästään kuuntele ratkaisuja, vaan myös tekee päätelmiä melkein kuin oikea etsivä. Jussi! Hyvä Jussi. Kerran, kun mitään ei tapahdu, mutta olisi saattanut tapahtua, kansallisaarre laitetaan varmuuden vuoksi istumaan ambulanssin vierelle vilttiin käärittynä. Jussi! Ota varovasti, älä innostu.

Ymmärsin tarpeeksi, jos nyt en taaskaan kaikkea. Bisnespampuilla on talousrikokset mielessä. Kaarina Hazard tekee esihistoriallisen suorituksen, joka on erityisen vakuuttava, kun mastodontti on näin hyvässä lihassa: luulin tämäntasoisten kirjakielivääntäjien kuolleen nälkään 90-luvulla. Paperien pyörittely tuhmalla tavalla ei riittävästi kutita, joten kelmit värväävät hanttihommiin venäläisen palkkamurhaajan, joka näyttää Kanarian saarilta palanneelta peruspultsarilta. Äijä unohtaa aksenttinsakin, kun tulee kova paikka.

Smurffeista tutulla Risto Kaskilahdella on keskeinen rooli Vareksen työnantajana ja potentiaalisena lankona. Hän on yksi syy miksi vääntäydyin teatteriin. Jos Jope Ruonansuun kappaleesta Tollo Peloton tehtäisiin komedia, Kaskilahti olisi artistia osuvampi vaihtoehto nimirooliin - muutoin en osaa lämpimiä tunteitani kuvailla. Kaskilahti naurattaa muun muassa itkemällä. Toisaalta en saanut kunnon Vares-väreitä esimerkiksi siitä, kun tämäkin tulokas sattumalta tapasi Vareksen kaverin. Kätevää törttöilyä oli enemmän aiemmissa osissa. Tilalla on tyhjäkäyntiä.

"Suomalaisella elokuvalla ei ole juuri nyt kauheasti sanottavaa. Käsikirjoitukset, joita olen päässyt lukemaan, eivät herätä minkäänlaista innostusta", sanoi Vareksen sussua näyttelevä Minna Haapkylä Iltalehdessä äsken. Jos onnettomat amatöörit tahtovat fiilistellä jännien juttujen, kuten vaaran tai seksin parissa, mikäpä siinä. Varekset aidosti hämmentävät, näistä kun ei löydy jännää, ei tarinaa, ei mitään: Uhkapelimerkistä ei edes kiukustuttavaa vähemmistöihin kohdistuvaa halveksuntaa. Kun näytös keskeytyi hetkeksi teknisen vian vuoksi, en harmistunut, vaan taisinpa jopa pysyä paremmin hereillä, kun jouduin aivoilla pohtimaan, jatkuuko istunto.

"Uhkapelimerkki" ei viittaa mihinkään merkittävään, kuten ei viitannut "Sukkanauhakäärmekään". Jos virolainen satanisti tulevassa tarinassa heittää koiralle pallon, mutta pallo osuukin pullokoriin, leffa saattaa kertoa rituaalimurhista, mutta sen nimi on Vares – Kaljakoripallo.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa