The Artist on mykkä, mustavalkoinen, hidas, ranskalainen ja se käyttää vanhaa kuvasuhdetta ja se kertoo taiteen tekemisestä, mutta natsit eivät monivammaisia koreanjuutalaisia transusäveltäjiä polttouuniin Beethovenin säestäessä lapioi, joten täydellinen tämäkään leffa ei ole.

Karismaattinen mykkäfilmien tähti George Valentin hurmaa Hollywoodissa 1927. Äänen tehdessä tuloaan, Valentin väläyttää 20 karaatin hymyä ja julistaa uudistuksen tempuksi - nykypäivän 3D-foobikoiden tavoin. Todellisuus sylkee vasten playboyviiksiä, kun Valentin ei sopeudu. The Artist on yksinkertainen mutta persoonallinen ja hallittu taide-elokuva miehisestä ylpeydestä. Taiteellisimmillaan teos on maalatessaan merkityksiä hienovaraisesti tai rohkean räikeästi. Itse tuottamassaan seikkailufilmissä Valentin vajoaa juoksuhiekkaan, noin esimerkiksi.

Ennen kriisiä Valentin kirjaimellisesti törmää faniinsa Peppy Milleriin. Jo tuolloin syttyy ystävyys - ja uusi tähti. Peppy eli Bérénice Bejo on pirteä kuin peipponen ja hauskan ja viehättävän näköinen suurine silmineen ja kitoineen. Jos Valentinin tulkitsija Jean Dujardin onkin planeetan komein kolli - herra hymy -, karisma kumpuaa itseluottamuksesta, joten masentuessaan Valentin alkaa vaikuttaa surkealta piruparalta. Miksei hän suostu puhumaan? Katsoja saa suuttua hölmöläiselle, se kuuluu asiaan. Uuden ajan kyky Peppy ja uskollinen autonkuljettaja ja koira yrittävät olla lohduksi. Kun alakuloisuutta maustetaan hyväntahtoisella huumorilla, aikaan saadaan haikeutta, mikä on yksi asia, minkä vanhat filmit ja The Artist hallitsevat paremmin kuin pätevätkään pätkät näinä päivinä.

Katsottuani trailerin pari-kolmekymmentä kertaa kauriinvasan lumoutunein silmin, olen lievästi pettynyt, ettei itse elokuva ole yhtä täyteläisen osuva ja tiivis. The Artist ei varsinaisesti ole komedia, vaan hauska ollakseen melodraama. Valentinin masennuskohtaukset ovat informaatioarvoon nähden pitkiä, aavistuksen raskaita. Tällöin taiteellinen arvo on kiinni säveltäjästä ja näyttelijän kyvystä väräyttää karvoja ja heijastaa tuskaa silmiin. The Artist taitaa tyylin mainiosti, moitteettomasti – jos nyt ei esimerkillisesti.

Vertailu on väistämättä epäreilua, sillä monen muun tavoin kokemukseni mykkäfilmeistä rajoittuvat suurimpiin klassikoihin, joista Charlie Chaplinin Kaupungin valot on yksi suosikkiasioistani maailmassa. Sekä vanhan mukailussa että oman identiteetin rakentelussa The Artist onnistuu kyllä. Kun Valentin puhkuu leppoisaa viehätysvoimaa hupsussa väljässä frakissaan, tai kun Peppyä pyydetään tanssimaan näytteeksi ja hän hetken keimailee ja virnistelee, The Artist on hauska, herttainen, viattomasti eroottinen, chaplinmainen ja mitä vielä. "Hjurmaava" on hakemani sana. Melodraamapuolta voidaan kuvailla "näppäräksi".

Kuulemani vinkin allekirjoitan: katso myös musikaali Laulavat sadepisarat. Leffat kertovat samasta ajasta, paikasta ja aiheesta, mutta tyystin erilaisen toteutuksen johdosta ne täydentävät toisiaan kutkuttavasti. Tämä tuskin on tahatonta. Molemmat alkavat mykkäfilmin ensi-illasta, esittelevät heti tulevan tähden ja niin edelleen. Muut klassikot joihin viitataan ovat fossiileja, joten itseään saa päähän taputtaa, jos sytyttää. Snobeille tätä ei kuitenkaan ole suunnattu, vaan taidokkaan retrofiilistelyn tekijät koettavat saada kaikki kiinnostumaan unohdetuista, yksinkertaisen kauniista taideteoksista. Tässä onnistutaan komeasti - mahdollisuuksien rajoissa. Niinhän se muuan lyyli sadepisaroissakin virkkoi, että teatterissa näytellään, mutta (mykkä)elokuvissa vain patsastellaan, pyh. Toiset eivät tykkää.

Mikäli haussa on moderni, visionäärinen mykkäfilmi, sen nimi on WALL-E.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa