Pilakuva murjaisi, että "Sotahevonen (War Horse) on kaikkien aikojen paras sotafilmi, terveisin kaksi 12-vuotiasta tyttöä". Paristakin klassisesta sota- ja perheleffasta vastannut Steven Spielberg on ohjannut koko perheen sotakuvan. Konekivääri paukuttaa, ruumiita tehdään kuin heinää, mutta kameramiestä kiehtoo runollinen valaistus eikä väkivallan dokumentointi. Päähenkilö on heppa. Erinäisten sattumusten vuoksi hän, Joey, todistaa ensimmäistä maailmansotaa paitsi englantilaisten ja saksalaisten, myös siviilien rinnalla. Kaikkialla ihmisläiset ovat samanlaisia. Toiset muodostavat mahtihepoon tunnesiteen, toisten pyrkiessä käyttämään sitä työkaluna. Vähemmän puhuttelevia tapoja tehdä sotaelokuva on keksitty. Perhe-elokuviin kuuluvien huipennuksien kehittelyssä Spielberg on onnistunut paremminkin.

Näkökulma on turhan hajautettu. Kaksi hahmoa lähtee matkalle: hevonen ja punainen rätti. Tarkalleen silloin, kun aloin pitää hyvänä ajatuksena sitä, että muu porukka vaihtuu episodimaisesti, elokuva muuttaa mielensä ja virallistaa kolmannen päähenkilön aseman. Jo ennen sotaa hevosta kouluttaa sisukas poika. Hän ja Joey ehtivät taistella pellon kanssa ja kiintyä. Poika on liian nuori sotimaan kun hevonen värvätään, mutta sota kestää vuosia, joten kerkeäähän sitä.

Jotta elokuva moitteettoman tyydyttävästi kertoisi pojan ja hevosen ystävyydestä, sen tulisi - joo - kertoa juuri heistä. Vaikka hevosella on persoonallisuutta ja Spielberg tekee taas taikoja eläimiä ja erikoistehosteita käsitellessään, hevonen ja rätti ovat käytännössä hiljaisia tarkkailijoita, kun yhä uudet hahmot käyttävät heitä johonkin tarkoitukseen. Eräskin episodi esittelee kivat ranskalaiset hilloajat. Hevonen ei tee juuri mitään. Elokuvan virallinen kanta on kuitenkin se, että hevonen lumosi nämäkin henkilöt. Jos hevonen elokuvan vahvin piirre onkin, olisi se tarvinnut useampia omatoimisia tekoja, jotta se todella tuntuisi päähenkilöltä.

Lapsen logiikkaa ja karua realismia harrastetaan rinnakkain. Joskus tuntematon sanoo toiselle mitä toinen kuulla haluaa, jottei tule paha mieli. Usein naiivi päättäväisyyden puuska on oikea tapa toimia. Toisinaan hevoset pitävät yhtä kuin telepatian halliten. Samassa elokuvassa viattomia teloitetaan ja juoksuhaudassa kyyristellään likaisina, räjähdyksen viskoessa kavereita taustalla. Olen suhteellisuuden suuri ystävä. "Suhteellisen rohkea" elokuva voi olla vakuuttava kuin "tinkimätön" elokuva. Varsinkin ensimmäinen taistelukohtaus oli poikkeuksellisen jännittävä, koska en tiennyt, miten Spielberg aikoo siirtyä Pieni talo preerialla -tunnelmista joukkoteurastukseen. Ajatuksella hän siirtyy. Lastenelokuva Sotahevonen ei ole, vaan yksinkertaisesti vähän herkemmille suunnattu sotafilmi, joka kuvaa kattavasti sodan kauhuja omalla tavallaan. Vaikka elokuva on romantisoitu, lapsellisen kliseistä sankarimyyttiä se ei rakenna oikeastaan edes hevosen ympärille, sillä ei heppa tulen ja tulikiven keskellä yritä isänmaata pelastaa, vaan lykätä liimatehtaalle lähtöä.

Toisinaan tuntuu, että katsojaa pidetään kuivaneena nautana, kun lypsämään lähdetään hartiavoimin. Ylväs kuvasto muistuttaa hetkittäin animaatioita. ES-jonne-kännissä tahtipuikkoa heiluttava John Williams on pyörtyä eeppisiin säveliinsä. Myös sisältöpuolella turvaudutaan yhteensopiviin ns. takuuliikuttaviin kikkoihin. Sotahevonen tekee kaiken tämän pysytellen täpärästi hyvän maun rajoissa, ja kyllä, leffa on pikkaisen kyllä nyyhky. Herra Spielberg saattaa kuitenkin muistaa lapsuudestaan eläintarinan tai toisenkin, joka oli vähintään yhtä liikuttava vähemmällä yrittämisellä. Ja kenties tuollainen elokuva jätti tyydyttyneemmän olon? Sotahevonen on dildoelokuva. Kirkkaan värikäs, pärisevä, muovinen, käyttökelpoinen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa