Naamat nykivät liikuttavasti draamassa The Descendants. Perheen mamma makaa koomassa. Isä vannoo olevansa parempi mies kun tai jos vaimo tokenee. Pyhimys ei ole ollut tämä nainenkaan, joka ei vastaa, kun muut vuoteen vieressä ärisevät. Pariskunnalla on 10- ja 17-vuotiaat tytöt. Heidät esitellään ongelmien kautta, mutta eivät he lopulta järin dramaattisia hahmoja ole. Nykiminen, muillakin tavoin miellyttävät näyttelijät ja se, että tarina sijoittuu Havaijille, antavat elokuvalle arvoa. Aurinkoisen turistirysän tunnelmat kuten vahvasti sikäläiset hömppäsävelet tukevat alakuloista mutta toiveikasta kertomusta samalla raikkaalla tavalla kuin ananas havaijilaista pizzaa.

Tarinan syvempi taso on turhan selvä ja toisaalta turhan vaisu todella puhutellakseen. Isä on asianajaja rikkaasta suvusta. Suku omistaa lääniä. Juristi on päätynyt hoitamaan käytännön asioita. Maat pitäisi myydä, jotta serkun kaimoistakin tulee ökyporhoja. Myydäänkö maat havaijilaiselle, vai isommasta rahasta ulkopuoliselle, vai mitä? Kauppoja herra päähenkilö pohtii alitajuisesti keskittyessään rakentamaan yhteishenkeä tyttöjen kanssa ja selvittäessään vaimonsa sotkuja. Mies on vastuussa perheestä. Käsite "perhe" tavallaan laajenee koskemaan yhteisöä. Maakaupat ovat vain sivujuoni, mutta tämä on tällaista niinsanotusti hienovaraista kerrontaa.

Periaatteessa The Descendants voisi kertoa taviksista, jotka miettivät kesämökin kohtaloa. Rikkaat elokuvaajat onneksi ajattelevat meitä köyhiä ja kuvaavat kamaa lomaillessaankin. Oscar-ehdokkuus teknisessä kategoriassa (leikkaus) on liioittelua, mutta matkailumainoksena leffa on komea. Valkoisten syyllisyyttä potevia liberaaleja amerikkalaisia tämä nimenomainen asetelma kenties puhuttelee eniten. Descendants tarkoittaa jälkeläisiä. Kuvatulla suvulla on pari tippaa alkuperäiskansan verta suonissa, mutta "uudisraivaajien" onnekkaita jälkeläisiä hekin ovat. Havaiji tapahtumapaikkana kenties kärjistää periamerikkalaista teemaa. Ainakin teema luontevasti päätään nostaa, kun sitä ripsaus tarvitaan.

Mutta joo. George Clooneyn näköinen miljonääri ja tyttäret kävelevät rannalla. Heitä joskus surettaa. Hätää ei ole. Jos he eivät löydä yhteistä säveltä, tuskinpa heistä silti tulee Charlie Sheenejä ja Paris Hiltoneita, sillä kaiken huomioiden he ovat tasapainoisia yksilöitä. Elokuvaa on toisinaan väitetty komediaksi. Tällä viitataan kepeyteen, harmittomuuteen. Naaman nykiminen liikuttaa, kunhan leffa on uskottava, joten kunhan se on, raskautta sopii purkaa huumorilla, jos riskejä ei tahdota ottaa. Vanhemman tytön virnuileva poikaystävä on selkein koominen kevennys. On hänelle yksi "sisällökäs" kohtaus kirjoitettu, jotta päästään sanomaan, että hahmo on olemassa fiksusta syystä. (Ei hän ole.)

Teos on kuin sankarinsa. Clooney on miellyttävä aina paitsi Batmanina, mutta silloin kun hän ei outoilemalla outoile (Coen-veljesten ohjauksessa), hän vain näyttelee itseään: joko virnuillen, tai pikkaisen syvällisemmin kuten tässä tapauksessa. Clooney ei ole Jack Nicholson, ei Paul Giamatti eikä Thomas Haden Church, jotka tekivät kiitettävän persoonallista työtä saman ohjaajan samankaltaisissa mutta ratkaisevasti paremmissa elokuvissa About Schmidt ja Sideways. Elämää nähneen miehen on nähtävä vielä pari asiaa ja ymmärrettävä missä mennään ja otettava ote... George Clooney ei ole tarpeeksi hyvä näyttelijä näytelläkseen uskottavasti miestä, jolla ei mene aivan saatanan hyvin joka suhteessa. Niistä sataseen, porho.

Miellyttävyys ei ole ongelma. Se ja sujuvuus jne. kohtalaisen onnistuneesti peittävät sen, miten "käteviä" juonenkäänteet ovat. Kaikki liittyy kaikkeen kovin kätevästi ottaen huomioon, että tässä lähinnä hengaillaan ja kerrotaan ihmisille faktoja, joiden johdosta he sitten tunteilevat soolona hetken aikaa.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa