Rautarouva (The Iron Lady) jättää astumatta ilmeisimpään ansaan. Iso-Britannian pitkäaikainen pääministeri Margaret Thatcher on merkittävä ihminen. Jo se tekee naisesta merkittävän naisen, jos hän on maansa ensimmäinen naispuolinen pääministeri - mutta Thatcher on merkittävä ihminen. Merkittäviä tekoja toiset vihaavat ja toiset arvostavat. Thatcher-leffaan kuuluu tujaus terävää feminismiä, mutta olisi hassua, jos häntä juhlittaisiin "kaikkien naisten esikuvana". Kerronpa mikä muu on hassua. Rautarouva on elokuva, joka keskittyy kuvaamaan Thatcheria palvelutalon höperönä mummelina, joka näkee näkyjä ja muistelee, kuinka veemäinen narttu hän oli nuorempana. Ps. Thatcher ei ole historiallinen hahmo, vaan hengissä.

Olipa se tahallista tai ei, elokuva yhdistelee luettelomaista henkilökuvaa ja satiiria. Talouskriisiä ja sotimista käsitellään leväperäisesti. Thatcher höpäjää sitä sun tätä arvovaltaa puhkuen: hän joko on tai ei ole oikeassa. Runsaasti käytetyssä arkistokuvassa kansa riehuu kaduilla, joten ehkä hän ei ole. Sekin ahkerien merkkihenkilöiden ongelma Margaretilla on, että hän etääntyy perheestään. Perhe - tai kukaan muukaan - ei juuri naama-aikaa saa. Olemassa perhekriisi on, sillä näin todetaan. Holtittomaksi mustamaalaaminen ei ylly, vaan toiston kautta selväksi tulee sekin olennainen mielipide, että Thatcher saattoi jämäkillä otteillaan pelastaa Iso-Britannian.

Muutamat oudot musiikki- ja tyylivalinnat ja luontevasti hupsut kohtaukset vihjaavat, että huumori on tietoista. Huomioidaan kuitenkin, että asialla on musikaalin Mamma Mia! ohjaaja Phyllida Lloyd, joka ei saanut aikaan tyydyttävää hömppää edes ABBA:n musiikin pohjalta. Kehyskertomuksessa Thatcher tosiaan hourii laitoksessa. Hän tietää puolisonsa kuolleen, joten hän kyllä yrittää hyvästellä hallusinaation. Mielestäni Tarja Halosen pitää antaa nukkua pois ennen elokuvaa, jossa hän anoo Arajärven aaveelta anteeksi vuosia tossun alla. Elokuvia saa tehdä – mutta sitäkin mieltä olen, että jos tahdot tehdä taidetta etkä dokumenttia, mietit miten tehdä taidetta ilman arkistokuvaa.

Tympäännyin, kun arkistomateriaali ja ontot palopuheet leikkivät liian kauan keskenään. Mummoilun ja siihen kytkeytyvän materiaalin koin viihdyttävänä. Rautarouva sai Oscar-ehdokkuudet meikkauksesta ja Meryl Streepin suorituksesta. Voittoja en paheksuisi. Streep katoaa mummo-Thatcherin sisälle niin tyystin aksentteineen kaikkineen, etten aluksi voinut olla varma, että hän se on. Kun nuorta Thatcheria omistautuneesti näytellyt Alexandra Roach on osuudestaan selvinnyt, Streep tekee vaikutuksen sinä varsinaisena rautarouvana. Ministeri Thatcher hehkuu yksinvaltiaan itseluottamusta. Vaikkeivät hänen saavutuksensa ole yksiselitteisiä, muut poliitikot näyttäytyvät merkityksettöminä vätyksinä. Voi, pelkäänpä että olisin tällaisen diktaattorin karismalle altis, jos kansa kaipaisi pelastajaa. Jos Rautarouvasta tehdään pornoparodia, toivottavasti diktaattorimuijan sydämen valittu on siinäkin perus-keppi-hågan, joka alkaa vanhemmiten näyttää Jim Broadbentiltä. Voi, kaipaan takaisin töihin verotoimistoon. Parhaat bitchit.

Kenties leffaa voidaan omaperäiseksi väittää. Kenties. Jos tämä sen hyve on, se olisi huomattavasti parempi, jos se olisi vielä vähän huonompi, eli mauttomampi, eli hauskempi. En sanallakaan Streepin suoritusta kritisoi, mutta suoritus istuisi kuin nenä päähän johonkin Taru sormusten herrasta -mukaelmaan, jossa noitakuningatar yrittää vallata hyviksiltä nummet. Demonisoiko elokuva vai kaunisteleeko, sitä voidaan kysyä briteiltä ja he ovat asiasta kahta mieltä. Streep vangitsee. Se on hyvin tehty luetteloelokuvassa, joka lähinnä yrittää tehdä luettelomaisuudelle jotakin.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa