Tänä vuonna Yhdysvaltain 16. presidentti Abraham Lincoln politikoi Steven Spielbergin draamassa Lincoln ja spedeilee 3D:nä mökäfantasiassa Abraham Lincoln: Vampire Hunter. Ennen tätä häntä ammutaan päähän vuokralle saapuneessa Salaliittolaisessa (The Conspirator).

Sisällissodan lähes jo hiivuttua hävinneen osapuolen edustajat juonivat hengiltä voittaneen valtiomiehen. Joukkotappelujen jälkeen kansakuntaa pitäisi eheyttää. Jos murhaaja huutaa "Näin käy aina tyranneille" (Sic semper tyrannis) ja uhrin ystävät ovat sillä kannalla, ettei se mikään tyranni ollut, olisi ehkä pikkaisen loogista heiltä käyttäytyä ihmisiksi. Elokuva esittää, että 1800-luvulla Yhdysvalloissa perustuslaki oli kunnossa. Sivistyneistö tuumi silti, että salaliittolaiset on parasta vetää hirteen nopeasti, jotta asia saadaan pöydältä. Viis siitä, jos hirressä kiikkuu yksi syytönkin. Joo, ja jos joku kehtaa sitä "syytöntä" puolustaa, hänkin on tosi mulkku. Viis siitä, vaikka mulkku olisi sotasankari, joka taisteli viisi minuuttia sitten enkelten puolella.

Elokuva ei ole saarna, vaan sujuva 1800-luvun Matlock, johon ilmestyy lisää ihmisoikeusdraaman aromeita, kun historiasta ei löydy enempää kioskipokkarimaisia juonenkäänteitä oikeudenkäynnissä puitavaksi. Sodan syitä tai muuta, mikä ei liity olennaiseen, ei suinkaan käsitellä. Muistutan kuitenkin, että huonosti käyttäytyvät hemmot ovat hyviksiä, eli heitä, jotka taistelivat orjuuden lakkauttamisen puolesta. Hän, jota kohdellaan epäoikeudenmukaisesti riippumatta siitä, onko hän tosiasiassa syyllinen, on pahis, eli kotoisin orjuudella pyöritettävistä etelävaltioista.

Nykypäivänäkin on pahiksia. Esimerkiksi terroristeja ja vihapuhujia. Huaarh! Nollatoleranssi! Terroristit uhkaavat vapautta ja demokratiaa. Niinpä Yhdysvallat on sulkenut heikäläisiä spesiaalivankilaan, jossa ei noudateta Yhdysvaltain lakeja. Vihapuhujat taasen ovat suvaitsemattomia. Niinpä heitä vastaan taistellaan suvaitsemattomilla vihapuheilla. Kuten sillä ei ollut väliä 1800-luvulla, hirtetäänkö ehdottomasti epämiellyttävä henkilö syyllisten mukana, sillä ei ole mitään väliä nykyäänkään. Vääryydellä voidaan helpostikin korjata vääryys: se on yleensä se nopein tapa. Tämä herättää katkeruutta, joka johtaa uusiin vääryyksiin, mutta eipä tämä kiihkoilevia oikeamielisiä kiinnosta.

Salaliittolainen on ammattityö veteraaniohjaaja Robert Redfordilta, mutta ennemminkin söpö ja nätti leffa, kuin jotakin älykästä. Se, että tarina muistuttaa nykypäivän meiningistä, antaa sille sen verran merkitystä, että teos nousee helposti minkä tahansa Matlock-jakson yläpuolelle. Sanoja oivaltava tai moniulotteinen en välttämättä käyttäisi. Lincolnin tappoivat äijät. Robin Wright näyttelee naista, jonka majatalossa äijät kokoontuivat. Naisen poika on syyllistynyt johonkin hämärään, jos sodanaikaista vastarintatoimintaa voidaan hämäräksi kutsua. Näistä syistä ilkeäilmeiset pulisonkimiehet syyttävät naista itseään. James McAvoy on nuori, tapaukseen happamasti suhtautuva asianaja. Emme epäile, etteikö hän lopulta laittaisi mainettaan likoon oikeutta puolustaakseen: elokuva alkaa kohtauksella, jossa sankari jeesustelee pyyteettömästi sotatantereella muuten vain.

Kevin Kline on kenkku ja Tom Wilkinson on kiltti vanha mies. Karismaattiseen kaartiin kuuluvat Evan Rachel Wood, Justin Long ja Toby Kebbell. Suuria tilaisuuksia tarina ei kyvyille anna, mutta tunteilu on tunteellista ja aina mainio McAvoy tekee kunniaa hahmonsa ristiriitaisille ajatuksille. Pukudraamaa katsoo mieluummin kuin Matlockia. Valaistusta on ajateltu. Pätkä pysyy tyydyttävästi liikkeessä vaikka energisimmät hetket nähdään jo kättelyssä. Salaliittolainen on idean tasolla yllätyksetön tv-elokuva, mutta toteutus on hyvää yllätyksetöntä Hollywoodia.