Kanavoipa juoppohullu Mel Gibson inspiraatiota yksityiselämästään tai ei, hän on entistä vakuuttavampi melodramaattisissa rooleissa. Aika on raiskannut naaman yhteensopivaksi näyttelytyylin kanssa. Gibson tulkitsee itsemurhan partaalla keikkuvaa Walteria, jolla on Jodie Fosterin näköinen vaimo, kaksi poikaa ja peritty lelufirma. Hän on sisältä kuollut, hän tahtoisi nukkua pois, kunnes hän oppii elämään käsinuken kautta kuten South Parkin hra. Garrison.

Kyllä, mustan huumorin draamalle Majava (The Beaver) saa nauraa. Ainoa vitsi on hetkittäin reikäpäisen hauska juurikin koska Gibson näyttelee tosissaan. Pohjimmiltaan nukke, joka kuulostaa (ja näyttää) Gibsonin edelliselta vastanäyttelijältä Ray Winstonelta, on elokuvamainen konsti kertoa inhimillinen tarina. Walter on syvemmällä suossa, kuin gootiksi ryhtyvä 13-vuotias, tai setä, joka jättää perheensä ja ostaa tupeen ja avoauton. Entistä itseään - kaikkea mitä minäkuvaan kuuluu - Walter ei enää kestä.

Kun vaimo tuijottaa huohottavaa nukkea kiihkeän rakastelun jälkeen, hän haluaisi jo vanhan Walterin takaisin. Hän ei ymmärrä ongelmaa. Tuskin ymmärtää katsojakaan. Sen väitän sisäistäväni mainiosti, että fantasiamaailmaan uponnut voi vaikuttaa selväjärkiseltä, vaikka hänellä kilahtaa, jos suojakeino viedään pois. Henkilökohtaisesti tunnen olevani iloinen ja normaali yksin, mutta epänormaali ja alaston seurassa: jos sekoaisin, käyttäisin käsinuken sijaan naamioita tyyliin Batman. Walter on masennuksen ruumiillistuma, mutta sitä ei käsitellä, mikä on hänen perimmäinen ongelmansa. Joskus aiemmin hän oli iloinen. Jostain syystä.

Ohjaajanakin häärivä Foster selviää kunnialla Gibsonin ja Majavan vuorovaikutuksesta. Hän pitää filmin eläväisenä nokkelampien ohjaajien temppuja hillitysti mukaillen. Ennen muuta Majava on lyhyt ja hätäinen. Tämäntyylisiin tarinoihin kuuluvat käänteet luetellaan. Huonosti menee. Pohjakosketus. Uusi suunta. Epäilijät saavat nokilleen: mitä, nytkö jo katsomme myönteisiä montaaseja? Ongelman palatessa selvää on vain se, että potilashistoriassa on aukkoja. Ja ihmekö tuo: miehen ja majavan tarina ei kestä puoltatoista tuntia, vaan kolme varttia. Tarinalla on niin kiire edetä, ettei mistään sellaisesta todella ehditä nautiskella, kuin työtovereitten hämmennyksestä.

Puolet ajasta on varattu vanhemman pojan "teemaan liittyville" tai käytännössä tyhjänpäiväisille kuvioille. Poika ei tahdo olla isänsä. Ketuttaa. Niinpä hänestä on vaarassa tulla isänsä. Koulussa hän avustaa maksusta tyttöä, jolla on oma alakuloisuuteen liittyvä ongelmansa. Juhuu, lisää luettelointia: kohtaaminen on jäykkä, sitten nuoret ihastuvat, sitten tulee konflikti ja mitäköhän sitten, koeta arvata. On harvinaisen turhauttavaa seurata teinisaippuaa suoraan telkkarin turhimmasta sarjasta, kun Gibsonin vetämässä (sivu)juonessa on persoonallisuutta. Tyttöä tulkitsee kivasti nouseva tähti Jennifer Lawrence, joka vaikuttaa ikäistään kymmentä vuotta kypsemmältä kuten monesti. Poikana patsastelee ketään-ei-kiinnosta.

Kun pääset sisäpiireihin, voit myydä isolla rahalla ideoita. Käsikirjoitus laaditaan myöhemmin, viis siitä, siihen tulee lähinnä kliseitä, "turvallisuutta" suuri yleisö kuulemma jopa arvostaa. Majava vaikuttaa malliesimerkiltä tästä: idea ja tähti tukevat toisiaan, muu on peruspotaskaa. Aiemmin tänä vuonna jätin viimeistelemättä arvostelun elokuvasta Maailman paras isä (World's Greatest Dad), joka ei jättänyt pettuista jälkimakua. Se on Majavan tapainen, ei täydellinen, mutta luontevampi tarina masennuksesta ja isä-poikasuhteesta. Trailerissa ei ideaa paljasteta... joten arvostelusta oli vaarassa tulla teennäinen juonipaljastusten väistelyoperaatio. Koetan korjata virheen nyt. Jos Majava kerrotun perusteella vähääkään kiinnostaa, tee itsellesi palvelus ja katso ensin Maailman paras isä.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa