Charlie Chaplinin seuraajaksi tituleerattu Jacques Tati kaipaili "vanhoja hyviä aikoja" aikoina, joita moni pitää "vanhoina hyvinä aikoina". On lähes nerokasta tehdä perinteinen animaatio Tatin jälkeen jättämän käsikirjoituksen pohjalta nyt, muovieläinten mesotessa. Ei siitä tässä nostalgian ristitulituksessa selvää ota, mitä sydän eniten janoaa: käsityötä, vanhan ajan sielukasta kerrontaa, vai sitä mitä päähenkilö kaipailee.

Illusionisti (L'Illusionniste) kertoo ikääntyneestä taikurista nimeltä Tatischeff (Tatischeff on Tatin oikea sukunimi). 50-luvun lopulla pulleaa ja pahansisuista pupua hatusta kiskova herrasmies on antiikkia. Kultturelleillä on muut ilot ja kakaroita kiinnostavat kiljuvat rock-tähdet. Tatischeff matkaa Ranskasta Iso-Britanniaan etsien nöyrästi töitä yhä vain vaatimattomammista ympyröistä. Pienessä kylässä hän on kiltti itseään pari penniä köyhemmälle siivoojatytölle. Naiivi likka lyöttäytyy hänen matkaansa uskoen taikureihin vähän liikaakin. Korvan takaa vedetyt kolikot eivät tyhjästä ilmeenny.

Leffa on miltei mykkä: ajoittaisia muminoita ei ole suomeksi tekstitetty. Ihmeempää tarinaa ei muodostu, vaan hyvin mykkäelokuvamaisesti katsojan kanssa kaveerataan näppärällä tilannekomedialla, kunnes tunnelma on viritetty ja sanoman alle voidaan viiva vetää. Taikuri on katkeransuloisella tiellä. Tytön kanssa taitettu taipale kärjistää ongelmaa sen verran, että tilanne tuntuu kehittyvän. Maisemissa pyörii muitakin kulahtaneita viihdetaiteilijoita, joiden kasvava masennus kertoo jotakin myös Tatischeffistä, vaikka hän itse on kuin hovimestari nimeltä Jeeves, mies joka ei koskaan valita.

Animaatio on tyylikästä; taitavaa; namua. Ennen kuin tunnistin filmin mykäksi, toivoin sen sitä olevan, sillä dialogi tulisi ilmaisuvoimaisen kuvaston tielle. Raukean tahdin ansiosta on helppoa jo ensinäkemällä arvostaa kynällä näyttelyä. Toisinaan tämä on ainoa huomionarvoinen asia, vaikka leffa kestää alle 80 minuuttia - mutta olkoon. Karikatyyrimäiset sivunaamat, ja se pupu, jollaista ei oikeasti saisi näin kiskoa, ovat selkeimmin piirroskuvastoa. Taikurin itsensä matka olisi yhtä liikuttava, tai potentiaalisesti liikuttavampi, jos ohjaaja-kirjoittaja-näyttelijä Tati olisi aikanaan päässyt kameran eteen.

Ei sillä väliä, onko naaman ja kehonkielen käyttö minkälaisen taiteilijan työtä. Visuaaliset vitsit, kuten höyhenien luuleminen lumisateeksi, ja ihan jo päähenkilön ammatti sen sijaan olisivat vakuuttavampia näytellyssä elokuvassa mikäli toteutus olisi vastaavaa. Näin se vain menee, väittääkseni. Monet vanhojen filmien fysiikan lakien rajoittamat tehosteet tekevät vaikutuksen tänäkin päivänä, vaikka tietokoneella voidaan tehdä mitä vain.

Käsinpiirretty animaatio on omalla tavallaan lajityyppi. Samojen tekijöiden surrealistinen ja silti liikuttavan inhimillinen Bellevillen kolmoset - mykkäfilmi sekin - otti ns. lajityypistä enemmän irti. Illusionistissa ei ole sen enempää vikaa kuin mestariteokseksi toisinaan kutsutussa sota-ajan draamassa Tulikärpästen hauta: nämä liikuttavat ja kiehtovat työt imitoivat näyteltyjä elokuvia hyvällä menestyksellä. Imitoivat. Elän siinä uskossa, että piirroshahmomaiset koomikot kuten Tati ja Chaplin olisivat animaatio-ohjaajiksi päädyttyään tehneet jotakin, mitä he eivät aiemmin voineet.