Vuonna 2002 hajonnut brittiläinen post-grunge -orkesteri Bush on tehnyt paluun. Kuka on kaivannut? Allekirjoittanut fanitti aikoinaan bändin vuonna 1996 julkaistua Razorblade Suitcase -albumia ja vuonna 1999 julkaistu Science of Things sisälsi myös vahvoja hetkiä. Luonnollisesti vuosia on kulunut niin paljon, ettei bändiä tarvitse enää sovittaa 90-luvun muottiin. Bush vuonna 2011 soi siistimmin ja stadionrock-asetukset iskevät silmille. Kyllähän bändin vielä tunnistaa mutta paikoin meno muistuttaa väsynyttä Foo Fighterstia tai hampaatonta Jane's Addictionia.

Kuitenkin, levyn avaava viisunelikko The Mirror Of The Signs, The Sound Of Winter, All My Life ja The Afterlife tarttuvat korvaan ja aiheuttavat levotonta liikehdintää. Etenkin The Mirrors Of The Signs kuulostaa pirun tyylikkäältä aikuiseen makuun sopivalta rockilta. The Sound of winter vaikuttaa kovin tutulta mutta kertosäkeen kohdalla Bush puskee eteenpäin hyvinkin radioystävällisellä mutta vetoavalla tyylillä. Hieman vanhahtava vivahde tuo viisuihin lisäväriä

The Afterlife kuulostaa jo vaarallisen paljon Foo Fightersilta. Baby come home onnistuu olemaan mielenkiintoinen kertosäkeeseen asti, jolloin bändi keventää liikaa ja biisi kalpenee kiiltokuvamaiseksi hymistelyksi. Levyn loppua kohden bändin aikuisrock-vaihde saa liikaa liikkumatilaa. Särmätön Bush on harmiton tapaus eikä biisimateriaalikaan riitä kokonaisen albumin tarpeiksi.

Bush on vaihtanut räväkämmän post-grungen aikuiseen makuun sopivaksi tunteisiin vetoavaksi keskitien stadionrockiksi. Bändi onnistuu jopa kuulostamaan Achtung Baby -levyn aikaiselta U2:lta kappaleessa She’s A Stallion. Levy on kovin hajuton ja vähäkalorinen, vaikka viisuissa riittää ideaa vähintäänkin puolen albumin tarpeiksi. Bush on vaikea tapaus, sillä bändin uutuuden seurassa viihtyy mutta se ei herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen.