Suomalaiset kärräsivät sodassa kaatuneet lannoitteeksi kotiseutuville. Jos uskomme, että ihminen jättää ruumiin kuollessaan, tai vain lakkaa olemasta, raatojen kärräily äärimmäisissä olosuhteissa ei kuulosta viisaalta. Eläimellis-tunteellisella enemmistöllä tosin on taipumusta kiintyä muihinkin käyttöesineisiin. Kenties materialistiset hautajaiset lohduttivat surijoita, ja lupaus hautajaisista heitä, jotka yhä kuolemanvaarassa kekkuloivat.

Ruumiidenhuoltoryhmästä kertova Hiljaisuus on siitä harvinainen kotimainen, ettei se kerro siitä, mistä se kertoo, kuten ei moni muukaan hieno elokuva. Asetelma on vain asetelma. Hahmot ovat kaikki kaikessa. Hahmovetoinen tarina voi käsitellä sellaisia teemoja kuin elämä ja kuolema, ja tuntua silti rajatulta ja intiimiltä.

Keskiössä on kaksi nuorta miestä, jotka päätyvät ns. siviilipalvelukseen muiden sotiessa. Ruumiiden kärräys rintamalta on vaarallista fyysisesti, mutta säilytys, huolto & pakkaus vain henkisesti. Antti (Lauri Tilkanen) on mukavuudenhaluinen opportunisti, joka on kova tekemään kauppaa. Eino (Joonas Saartamo) on rehti maalaistollo. He ovat parhaita kamuja, vaikka varakas Antti käyttääkin heinäkenkää kuin isäntä orjaa. Eino antaisi parasiitille kaiken hyvää hyvyyttään (jopa naiset), mutta se kismittää jo, kun häntä syytetään Antin tempauksista. Hahmot eivät ole mustavalkoisia. Ei ole selvää, minne tarina on menossa. Se oli viimeksi eteläkorealainen sotaelokuva Taegukgi hwinalrimyeo, joka sai minut yhtä kiinnostuneeksi pääosaparin kemioista.

Ruumisfarmilla jöötä pitää velmu äitihahmo Miina (Sinikka Mokkila). Kahdesta nuoremmasta lotasta Jaana (Terhi Suorlahti) on siivompi kuin räväkkä Siiri (Joanna Haartti). Ruumiiden kanssa parhaiten viihtyy muuan Korpikangas (Ilkka Heiskanen), joka höpisee niille uskoen auttavansa sieluja siirtymään eteenpäin. Herraa ei pidetä hulluna, hän nyt vain on enemmän tosissaan, kuin henkimaailmaan leikkisästi suhtautuva Miina. Suorlahden vaisuksi kirjoitettu rooli poislaskien tässä on kiehtova porukka. Saartamon ja Tilkasen suoriutuessa vakuuttavasti pääosaroolien eri puolista, Mokkila ja Haartti jäävät parhaiten mieleen, sillä naiset harvemmin saavat päteä näin särmikkään persoonallisissa osissa.

Sitä sanotaan, että tietyissä ammateissa viljellään huumoria, joka olisi liikaa ulkopuolisille. Hiljaisuus käsittelee aihettaan fiksun yleisöystävällisesti provosoiden vain pikkuisen. Jos leffa ei komedia ole, on se hyvinkin huvittava hahmoista johtuen. Tunnelmat ovat lupsakasti häiriintyneitä. Korpikangas elää runollisessa välitilassa elämän ja kuoleman rajalla, muiden eläessä elämää ruumiskasan varjossa sodan paukkuessa. Näyttelijät on viritetty yhteiselle aallonpituudelle. Touhu otetaan vakavasti. Jos jokin on koomista tai liikuttavaa, se on sitä luontevasti. Opin pitämään hyvinkin liikuttavana ajatusta "poikien on päästävä kotiin", koska se on tärkeä hahmoillekin. Näin tarinoita kerrotaan.

Traileri kukaties antaa pätkästä tarpeettoman taiteellisen kuvan. Hiljaisuus on tyylikäs omalla tavallaan, mutta ei patsastelua, jossa katsoja arpoo näkemälleen merkityksiä savun pyöriessä ilmassa. Kun ihmisen arvoa käsitellään niin elämän ja kuoleman kiertokulun kuin ystävyydenkin kautta, sisällön löytäminen ei ole vaativaa. Negatiivisen sanoman löytäminen olisi ns. taitavaa, kun pahoina eivät näyttäydy venäläiset, eikä oikeasti se hemmoteltu jannukaan. Sanoisin, että Hiljaisuus on vuoden laadukkain kotimainen, ellei tämä olisi vuosi, jona jopa Vares-saasta on keskitason yläpuolella. Sanon, että Suomen ei tarvitsisi hävetä, jos Hiljaisuus olisi lähetetty Oscar-ehdokkaaksi.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa