Imatralainen Anomus kyllästyi lähettelemään anomuksia levy-yhtiöihin. Syntyi itse soitettu ja maksettu debyyttialbumi, jossa soundillisena ja teknisenä apuna on häärännyt lappeenrantalainen muusikko ja tuottaja Miitri Aaltonen. Itäisen yhteistyön tuloksena saatiin lätty, joka erottuu kaikesta vuoden 2011 musiikista.

Progressiivista suomirockia suoltava Anomus on erittäin, äärimmäisen ja hämmentävän taitava ryhmä. Kun tekniseen osaamiseen yhdistetään suuret tunteet ja kaikki aistit auki oleva asenne, syntyy pahaa hyvää jälkeä. Anomus avaa ison pelin yhtäaikaisella maalilaukauksella, taklauksella, jäähyllä ja pitkällä kiekolla. Ja kas, tässähän tulee hiki.

Anomuksen jatkuva kiertely, kaartelu ja tempoilu tehdään osaavasti, mutta kuulijalle siirtyvä kokemus muuttuu enemmän suorituksen seuraamiseksi kuin tunne-elämykseksi. Paljon sanova ja runsaasti soittava viisikko tekee varmasti tarkalleen sitä, mitä se haluaa, mutta yksinkertaisen ihmisen on hyvin hankala tahtoa tällaista arkeensa. Mihin jäi ilmaisun teho? Kuka vei kyvyn liikauttaa mieltä vähäeleisesti mutta sitäkin tehokkaammin?

Anomus ei ole huono yhtye. Siitä kertovat jo useat aiemmista äänitteistä saadut myönteiset arviot. Mutta Anomus on myös hyvin syvällä lajityyppissään, siellä, missä ei sanota yy-kaa-koo tai tiivistetä ihmiselämää kolmen minuutin popbiisiin. Henkilökohtaisesti kaipaan musiikilta kaikkea, mitä Anomus ei ole.