John-poika syntyi apinoiden planeetalle. Pikku punkero on älykäs. Äly annetaan lahjaksi: viisaus ja kyky empatiaan on hankittava itse. Delfiinikin oppii empatian, kun merestä saa purtavaa ja pyrstöä, eivätkä apinat häntä tonnikalana seivästä... (Näet valaan eksyneenä karikossa? Opastat sen turvaan!) John elää 1970-luvun köyhässä, likaisessa Skotlannissa. Hänet seivästetään. Kiusaajat uhkaavat silpoa, ruoskivilla opettajilla on enemmän haavaa kuin vatsaa, kyttä on natsipaska, isä äyskäröi viinaa. Tämä ei selitä sitä, miksi pikku pojasta tulee apina, mutta eipä ole tarpeenkaan. Ihminen aloittaa apinana. Ala-asteella John ansaitsi jo ihmisen paperit, mutta kun hänen pitäisi oppia, että ponnistelut palkitaan, hän oppiikin, että elämä on epäreilua ja väkivalta valtaa.

Johnin isoveli on apina, tai "ned", tai huligaani. Sanan "ned" väitetään nykyään tarkoittavan "kouluttamattomia rikollisia" (Non-Educated Delinquents), mutta merkitys olisi yhtä kätevästi Naurettavat Eläimelliset Dorkat. Brittidraama Neds kuvaa nörtin taantumista nediksi. Veljen maine on merkityksellisempi asia Johnin sosiaaliselle statukselle, kuin mikään, mikä on hänestä kiinni. John tarvitsisi karismaattisen opettajan oppaakseen; hän saa ärisijöitä ja puolikoomisia spedejä. John tarvitsisi Samu Sirkan, mutta ei, Neds tavoittelee toden tuntua käyttäen hyväksi ohjaaja-kirjoittaja Peter Mullanin nuoruuden kokemuksia. Teini-ikäisestä Johnista uskottavan ja persoonallisen tekee ensikertalainen Conor McCarron.

Muutama outo hetki poislaskien Neds edustaa ankean realistista eurodraamaa. Aksentit ovat paksuja, ihmiset ovat komiasti rumia. Kohtauksille on harvemmin merkitys merkattu, asioita vain tapahtuu. Eräällä hetkellä John voisi huutaa nouuuuu kuin Darth Vader, mutta on se jännää, miten merkittävimmätkin asiat voivat sulautua osaksi arkea, kun moraalista on irti sanouduttu. Mustalla huumorilla ohjaaja vain tehostaa sanomaa. Järjetöntä tappelua saattaa säestää iloinen soitanta, onhan tekijämiehillä hauskaa.

Tällaiset draamat toimivat viime kädessä luontodokumentteina, kun päähenkilö menettää ihmisarvonsa: arvoa hänellä on toki, arvostaisin olentona käteni irti repäissyttä gorillaakin. Apinoiden planeetan synnyn sankari käytti älyään auttaakseen apinoita, mikä on viehättävän toiveikas fantasia. Johnin älyn merkitys tuntuu olevan se, että hänellä on muita enemmän tyhjää tilaa sisällään. En ymmärrä, miten apina jaksaa itseään, kun se kyykkii kavereiden kanssa kulmilla sivullisille huudellen ja kakkaa heitellen. Tuskin ymmärtää Johnkaan. Hän turhautuu. Mielenterveys rakoilee. Johnin pään sisälle ei sukelleta, joten Johnin kehittyminen ihmisenä saattaa tuntua paikoin äkkijyrkältä. Pidin elokuvaa liikuttavan aitona, joten sen on oltava myös johdonmukainen. Elämä harvemmin kohtelee niin huonosti, ettei tilannetta voi omilla valinnoillaan pahentaa. Hyi, John.

Ajoittainen absurdius kuuluu asiaan, eihän se uskottavaa olisi, jos apinakulttuurista ei jäisi legendoja kerrottavaksi. Kummien käänteiden kuva Neds ei silti ole, vaan pohdiskeleva ja hidas, joskin väkivaltainen draama. Elokuva tuntuu sanovan eniten esimerkiksi kuvaamalla hetken ajan sivulliseksi jääneen pikkusiskon kasvoja. Vastauksia universaaleihin kysymyksiin (kuten: milloin tökkivän apinan sormen murtaminen antaa rispektiä ja milloin se johtaa paloittelusurmaan) ei ole olemassa, joten ajatukset matalien hiusrajojen takana jääkööt salaisuuksiksi. Se on sen sijaan fiksua todeta, että apinan kesyttäminen voi olla hyvinkin helppoa, kunhan rispekti-asia saadaan käsiteltyä: perusapina ei ole psykopaatti. Johnin tragedia on se, ettei hän tyydy etuoikeutettuun asemaansa apinoiden apuolentona. Siltä sijalta viisas ponnistaisi maailmalle ilman mustelmia ja rikosrekisteriä.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa