Dark Soulsin suhteen omat odotukset olivat korkealla, vaikka lähtökohdat olivatkin aika vihreät. En ollut pelannut Demon’s Soulsia, jolle Dark Soulsin on sanottu olevan henkinen jatko-osa, saati sitten käsillä olevan pelin aiempia konsoliversioita. Vaikka tästä huolimatta pelin mekaniikat sekä haasteellisuus olivat tiedossa, odotettavissa on siis arvostelu pelistä paljolti sellaisenaan, ei pelkkänä PC-versiona tai jatko-osana.


Tästä huolimatta joitain tietokoneversion eroja ei voi olla ohittamatta. Käsillä olevaan peliin on lisätty muutamia uusia loppuvastuksia sekä joitain PvP-alueita. Ensimmäisenä pelaajaa iskee kuitenkin silmille äärimmäisen huono porttaus. Tuntuu kuin kehittäjät olisivat ottaneet konsoliversion ja survoneet sen väkisin tietokoneeseen välittämättä siitä miten se sinne istuu. From Softwaren puolustukseksi on tosin sanottava, etteivät he suoraa käännöstä enempää koskaan luvanneetkaan, ja ongelmat sekä kokemattomuus tietokonepelien saralla olivat tiedossa jo projektin aikana.

Näkyvin ongelma on alhainen resoluutio, mikä saa grafiikat näyttämään suttuisilta. Tähän on kuitenkin onneksi ollut saatavilla lähes julkaisuhetkestä lähtien käyttäjän tekemä modi, jonka jälkeen grafiikat ovat kieltämättä upeita. Sen sijaan kontrollit on vaikeampi korjata. Ruudulla näkyvät ohjeistukset viittaavat suoraan Xbox-ohjaimen kontrolleihin, ja muutenkin näppäimistö-hiiri-yhdistelmä on hyvin kömpelö, joten jos vain mahdollista, on peliä parempi pelata ohjaimella. Kolmas ongelma sen sijaan lienee tietoinen ratkaisu. Pelaaja on nimittäin pakotettu käyttämään epäsuosittua Games for Windows – Live -tiliä. Tämä ja epäammattimainen käännös antavat huonon ensivaikutelman ja saattavat olla monille syy kävellä pois pelin ääreltä heti alkuun. Ei kannata.




Sen sijaan ymmärrettävä syy jättää peli väliin on sen vaikeus. Ei siksi, että peli olisi sen vuoksi huono, vaan siksi, ettei Dark Souls yksinkertaisesti sovi kaikille. Tummasävytteinen fantasiaroolipeli ei ole vain haastava, vaan suorastaan armoton. Jo pelin “tutoriaalivaihe” sisältää jättimäisen loppuvastuksen, joka tappaa pelaajan varmasti. Luultavasti useammin kuin kerran tai kaksi. Kuolema tässä pelissä tulee vastaan jatkossakin, usein ja tiheään, ja tulevat eeppiset pomotaistelut saavat ensimmäisen näyttämään kesyltä. Kuolemalla on myös väliä. Sen lisäksi, että saatat joutua kauaksikin taaksepäin, kaikki käyttämättömät resurssit jäävät kuollessasi jättämääsi veritahraan. Jos kuolema korjaa uudelleen ennen tahralle ehtimistä, se katoaa, ja resurssit ovat iäksi menetetty.

Matkan varrelta löytyvät nuotiot ovat turvapaikkoja, joista viimeisimpään pelaaja palaa aina kuoltuaan. Jokaisen nuotion löytyminen on aito helpotus, ja hengähdystauon paikka. Ainoastaan näissä kohdissa voi nostaa tasoja maksamalla taisteluissa ansaittuja sieluja ja täydentää parannusjuomavarastoa. Kuitenkin aina nuotiolla käydessä kaikki tapetut viholliset isoimpia vastuksia lukuunottamatta heräävät henkiin.

Nuotiot eivät kuitenkaan ole ainoita tallennuskohtia, vaan peli tallentaa edistymistä jatkuvasti, ja kun lopettaa pelin, se jatkuu suoraan samasta kohtaa. Asialla on kääntöpuolensa: jos mokaat, niin mokaat. Itse tapoin vahingossa pelin alkuvaiheessa kauppiaan, ja hahmo pysyi kuolleena. Se myös aidosti vaikeutti pelaamista, sillä pitkään kyseinen kauppias oli ainoa, joka olisi myynyt tiettyjä esineitä. Niinpä kun huomasin vahingossa suututtaneeni jo toisen kauppiaan, lopetin pelin ns. virtakytkintekniikalla, jotta sain tuon epäonnisen teon peruttua. Tämä tuntuu välillä julmalta, mutta on myös kiehtovaa. Useimmiten peleissä voi kokeilla mitä tahansa, ja sitten vain ladata pelin ja jatkaa parhaalla vaihtoehdolla eteenpäin. Ei Dark Soulsissa. Dark Souls ei pitele kädestä, ei anna anteeksi, ei lohduta, ei pyydä sinua jatkamaan yrittämistä kun kuolet yhä uudestaan ja uudestaan.


Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla: Demon’s Soulsin tavoin myös Dark Souls asettaa pelaajan muiden pelaajien joukkoon. Muut eivät ole paikalla fyysisesti; sen sijaan heistä näkyy silloin tällöin haamuja, veritahroja tai maahan kirjoitettuja viestejä. Muita pelaajia (sekä tietyissä paikoissa myös NPC-hahmoja) voi kutsua omaan peliin avuksi. Itse en onnistunut kutsumaan mukaani pelaajia, mutta NPC-hahmoista oli joissain pomotaisteluissa arvaamaton etu. Toisaalta kilpailuhenkisempi pelaaja voi yrittää tunkeutua toisen peliin taistelemaan tätä vastaan. Tietokoneversio sisältää myös PvP-areenoita, joissa voi testata taitojaan.



Dark Soulsin tarina on minimalistinen ja enemmän taustalla, mutta sen sijaan pelin maailma on huomattavan laaja ja tutkittavaa riittää. Siksi onkin hyvä, että pelistä löytyy useita oikoreittejä ja salakäytäviä, jotka ajan myötä sitovat paikkoja lähemmäksi toisiaan. Maailma on avoin: jo alkuvaiheessa vaihtoehtoja kulkusuunnille on useita, mutta monet niistä loppuvat hyvin lyhyeen, kun vastassa on ylivoimaisia vihollisia. Tärkeää onkin löytää optimaalinen etenemisjärjestys ja hyväksyä että välillä pitää palata myös taaksepäin. Toisinaan on hyvä löytää sopiva grindauspaikka, ja nostattaa tasoja ennen seuraavaa aluetta.

Välillä tuntuu, että peli on ihan inhimillinen, kunnes se palauttaa jälleen takaisin maan pinnalle. Esimerkiksi viemäreissä itsevarmasti kulkiessani tipuin jatkuvasti viemärin alimpaan kerrokseen, joka oli täynnä basiliskeja. Nuo heikot mulkosilmät syöksevät kaasua, jolle tarpeeksi altistuttuaan joutuu kirotuksi. Tämä taas tarkoittaa välitöntä kuolemaa, ja mikä pahinta, elinvoiman puolittumista aina siihen asti, että hakee kalliin parannuksen joltain sitä myyvältä kauppiaalta. Jouduin tuohon samaan paikkaan kolmen eri ansan kautta, ja kolme kertaa jouduin kirotuksi. Tämä turhautti suunnattomasti yleensä kovin maltillista pelaajaminää, mutta ei siksi että peli olisi ollut halpamainen, vaan koska nuo kohdat olivat pohjimmiltaan helppoja, ja vika oli täysin oma.


Tässä taistelujärjestelmä on onnistunut. Silmittömällä miekan heiluttelulla ei vain pärjää, vaan on osattava suojautua, väistellä, ja iskeä vastaan. Erilaisia vihollisia on lukemattomasti, ja kaikilla on omat taktiikkansa. Pienikin virhe kostautuu välittömästi, ja iskut sattuvat, lujaa. Aiemmassa tapauksessa kävi juuri näin, ja huolimattomuuteni johti lopulta useiden pelituntien hukkaan valumiseen. Tämä kuvaa koko pelin kulkua – kertaakaan ei tuntunut että peli olisi varsinaisesti epäreilu, vaan vaikealtakin tuntuvat kohdat oli opittavissa ja voitettavissa ajan kanssa. Ja sitä juuri peli vaatii: aikaa ja kärsivällisyyttä.