Näköä parantavalla videopelillä on uskottavuutta kuin kuuloa parantavalla heavy metal –albumilla. Ei siis pidetä yllättävänä sitä, että jos otamme Sight Trainingin arviot silmistä kirjaimellisesti, oma näköni jopa huonontui kiitos viikon ahkeran treenauksen. Sillä ei tietenkään ole paljoa tekemistä silmien kunnon kanssa, jos ei jaksa pitää niitä auki. Mummokin saa haukan katseen, jos naapurissa tehdään jotain muikeaa, ja samalla logiikalla peliarvostelijasta tulee sokea kuin myyrästä, jos minipelikokoelma koostuu vain seitsemästätoista tuherruksesta.



Sight Training on sukua aivotreeneille, tai oikeastaan tuttu tuote uusilla askareilla. Muutamaa mahdollisimman yksinkertaisella grafiikalla toteutettua viritelmää koitettuaan sitä saa tietää silmiensä iän ja millä osa-alueilla ne toimivat ja millä eivät. Osa-alueita on tämänkin ruumiinosan tapauksessa viisi. Yhdet testit mittaavat kykyä seurata liikkuvia objekteja, toiset kykyä omaksua paljon tietoa silmänräpäyksessä, kolmannet kykyä liikuttaa silmiä nopeasti paikasta toiseen, neljännet kykyä hahmottaa laaja alue kertavilkaisulla ja viidennet kykyä reagoida näkemäänsä, eli kykyä tökkiä ruutua kynällä. Testien haastavuus mukautuu pelaajan tasoon.

Kun tulos on tiedossa, peli suosittelee päivän varsinaisia treenejä. Tähän saattaa kuulua paitsi testipelejä, myös urheilupelejä, jotka on toteutettu nätimmin valokuvia ja videokuvaa hyväksi käyttäen. Valtaosa peleistä testaa ennemminkin sorminäppäryyttä, reaktionopeutta, työmuistia ja/tai keskittymiskykyä kuin näköä. Kömpelönä ja hajamielisenä elämyspelailijana tyrin tasaisesti kaiken tahtomattanikin heti kun motivaatio yrittämiseen alkoi rakoilla. Ennen kuin kaikki pelit saa avattua (mikä onnistuu helpoiten DS:n kalenteria sormeilemalla), tulevat ensimmäiset niistä uuvuttavan tutuiksi: laatikoita on tökittävä, sinkoilevaa laatikkoa on seurattava, välähtävä numerosarja on muistettava, kuviolle on löydettävä pari ja kolme nopeasti välähtävää suuntaviittaa on painettava mieleen.



Päivittäinen testailu on kivaa muutaman päivän, kunhan testipelejä on käytössä täydet kymmenen. Yksi ja ainoa peli jota pelasin pelaamisen ilosta, käskee näpäyttää alemman ruudun numeroita siinä järjestyksessä, kun ylempi ruutu ne esittää. Touhu menee alun jälkeen kinkkiseksi, kun numerot alkavat kieppua ympäri ja saada ympärilleen roinaa. Noin muuten näitä viritelmiä ei jaksa harrastaa sitä muutamaa sekuntia kauempaa, kuin mitä peli itse päivittäisannokseksi suosittelee. Näöntarkastuksen ja neljän treenipelin jälkeen ruutuun lyödään ohjeet silmiä vetreyttävään ja rentouttavaan jumppaan, jonka jälkeen päivä on pulkassa kaikkien osapuolten mielestä.

Urheilupelit lienevät se juttu, minkä vuoksi pelaajan ei sovi suuttua, vaikka hän Sight Trainingin ostikin. Silmän ikätestiin ne eivät kylläkään kuulu, silmien harjoittamiseen ne eivät tunnu liittyvän ja hauskoja ne eivät ole, joten suuttuisiko sitä sittenkin? Erityisesti amerikkalainen ja oikea jalkapallo liittyvät silmien kuntoon yhtä paljon kuin ikivanhat elektroniikkapelit. Jotain tapahtuu ja pelaajan on ajoitettava simppeleitä toimintoja, väisteltävä jotakin tai vaikka lyötävä palloa. Onnistunein laji lienee koripallo, jossa ruudulle syöksähtää vaihteleva määrä pelaajia, jotka muuttuvat sitten mustiksi (tai no, lajin huomioiden mustemmiksi) silueteiksi, jonka jälkeen pelaajan on muistettava ketkä olivat kavereita. Hauskaa yhden kerran, jos unohti lukea säännöt.



Olisi karua, jos Brain Trainingin ohjekirjassa kerrottaisiin, ettei peli välttämättä vetreytä aivoja, vaan päinvastoin saattaa aiheuttaa aivovaurion. Tämän tyyppinen varoitus Sight Trainingissa on kirjoitettu tietenkin yhdysvaltalaisia juristeja varten, mutta sanonpa, että synkät ajatukset hiipivät mieleen itsestäänkin. Sight Training on tavallaan päinvastainen kokemus kuin aivotreenit. Tulokset eivät ihmeemmin ilman ihmeparantumisia parane ja tyhmäksi sitä olonsa tuntee, vaikka paranisivatkin, kun silmien kunto-ohjelma kerran ottaa silmiin, jos ruutua liian mummona tuijottaa.

Jos on suuresti tykästynyt näihin pieniin (työ)päivän keskeyttäviin välipaloihin, voi Sight Trainingin hankkia vaihteluksi: peli on vähintään yhtä hauska kuin Miinaharava. Kliinisen ja ilottoman toteutuksen vuoksi lelua sopii esitellä ryppyotsaisella työpaikallakin, kunhan kääntää teknohumpan pois taustalta. Pelejä pelaamattomat ovat tärkeä kohderyhmä näille tuotteille, eikä siinä mitään. Pelejä pelaavilla on silti mielestäni lupa odottaa jotain vähän mielikuvituksellisempaa, näkemiseen kun kuuluu kaikki silmiin liittyvä, eikä pelkkä neliöiden ja ympyröiden tuijotus ja pahan silmäyksen luominen päälle puskeviin urheilijakorstoihin. Vaikka nyt lukemisen ja monimutkaisten kokonaisuuksien ymmärtämisen luulisi kuuluvan asiaan, vaan ei.