Keskiaika teemana ei ole koskaan hirveästi itseäni kiehtonut, mistä johtuen lähestulkoon kaikki aihealueeseen liittyvät ns. hittijulkaisutkin on jäänyt kokematta. Paljon olen kehuja kuullut sekä Tulen ja jään laulu –kirjasarjasta, että sen pohjalta HBO:n tuottamasta televisiosarjasta Game of Thrones, mistä huolimatta neitsyys kyseisten teoksien kohdalla oli korkkaamatta. Arvostelupelin saatuani päätin sivistää itseäni katsomalla pari jaksoa televisiosarjaa, mikä nosti odotuksiani peliä kohtaan runsaasti.

Puhuttaessa lisenssipeleistä samat negatiiviset ennakkoluulot toistuvat monesti. Perinteisen mallin mukaan mielenkiintoinen alkuperäistuote (kirja, elokuva tai televisiosarja) onnistutaan pelimaailmassa toteuttamaan puolivillaisesti, jolloin lisenssipelit ovatkin ratsastaneet markkinoilla enemmän nimensä varassa.


Pelissä ohjataan kahta sankaria, joiden tarinoilla on yhteys toisiinsa, mutta jotka kulkevat kuitenkin sopivasti omaa polkuansa. Alester Sarwyck on entinen aatelinen, nykyään punakaapuinen pappi, joka tekee paluun synnyinseuduilleen 15 vuoden poissaolon jälkeen isän kuoltua. Toinen sankarimme, Mors Westford, kuuluu Yövartioon. Näiden kahden veijarin ympärille luotu tarina on pelin selkeästi vahvin osa-alue. Tarinaa kuljetetaan roolipeleistä tuttuun tyyliin keskusteluiden, joihin toki pystyy itsekin vaikuttamaan, avulla. Peli antaa sellaisen kuvan, että itse pääsisi paljonkin vaikuttamaan sen juonelliseen etenemiseen, vaikka todellisuudessa näin ei ole.




Vahvuus voi olla joskus myös pienimuotoinen heikkous. Tarinan ollessa parasta antia sitä tuodaan koko ajan esille - ja varsin runsaasti. Välillä peli tuntuu siltä, ettei siinä tehtäisi muuta, kuin käytäisiin keskusteluja lävitse. Kun pelaamisen makuun päästään, voidaan sanoa että pelin kontrollit toimivat ihan tyydyttävästi. Tavaroiden kerääminen maasta ja ovien avaaminen tuotti itselläni välillä tosin jopa pieniä voimasanan poikasia. Näiden lisäksi pelissä törmää useisiin muihin bugeihin, jotka vaikeuttavat paikoitellen etenemistä ja ärsyttävät pelaajan hermoja.

Jotta tarina etenisi junan lailla, ovat kehittäjät päättäneet jättää kulkemisen vaihtoehdottomaksi tarpomiseksi. Putkimaisen rakenteensa ansiosta pelaaminen on selkeää ja helppoa, mikä ei varmasti kaikkia roolipelien ystäviä miellytä.

Pelin taisteluita voisi kuvata reaaliaikaisen vuoropohjaisiksi. Taistelut tapahtuvat reaaliajassa, mutta aika hidastuu lähes paikallaan seisovaksi pelaajan avatessa käskyruletin. Hidastetut taistelut antavat mukavasti aikaa oman taktiikan muodostamiselle. Pidemmän päälle nämä tuoksinnat alkavat kuitenkin maistua puulta. Ensinnäkin uusia taisteluliikkeitä tulee avattaviksi liian hitaalla tahdilla ja toisekseen niitä on kokonaisuudessaan vähän. Vaikeusaste on hierottu hyvinkin epälineaariseksi, minkä johdosta taisteluiden haastavuus vaihtelee kuin sinikäyrä konsanaan.


Visuaalinen puoli on pelin suuri heikko lenkki: graafinen anti on ankeaa. Ei täysi riman alta, mutta pudotuksen veroisesti ainakin. Animaatio on kankeaa ja keskusteluissa se säntäilee hassusti yhdestä positiosta toiseen, jolloin hahmon asento saattaa muuttua melkoisesti sekunnin sadasosassa. Tämä antaa pelistä varsin viimeistelemättömän ja halvan kuvan.

Ääninäyttelijöistä pieni osa on onnistuttu valitsemaan oikeinkin sopivasti, kun taas loput eivät kuulosta yhtään uskottavilta, saati sitten, että he toisivat peliin kaivattua tunnelmaa.



Jos vielä palataan aikaan, jolloin tämän pelikiekon asettelin pelikonsoliini ja aloitin pelaamisen, myönnän, että en olisi ikinä uskonut saavani tätä tekstiä valmiiksi. Ensimmäiset ajatukset puolen tunnin pelaamisen jälkeen olivat sellaisia, joita en edes risuaitapeittelyin halua ääneen kertoa. Ensimmäinen tunti-pari olivat tämän pelin kohdalla täyttä tuskaa johtuen siitä, ettei mikään pelissä tuntunut hyvältä. Alun jälkeen, kun peliin pääsi kunnolla sisään kontrollien ja tarinan osalta, alkoi siitä paikoitellen jopa nauttia – ihan vähän vain.

Televisiosarjasta tuttu äijämäisyys väkivaltaisuuksineen ja pehmopornoineen loistaa täysin poissaolollaan. Veri kyllä lentää ja bordellien vähäpukeiset huorat yrittävät sarjan rajuutta hieman hakea takaa, mutta esikuvan kovuuteen ei lähimainkaan ole ylletty. Pelintekijöiltä on jokseenkin idioottimaista jättää käyttämättä sarjan parhaat puolet, eli se, kuinka alkuperäinen teos kuvaa fiktiivisesti rajua keskiaikaa. Peli on varmasti monen muunkin vastaavan tapaan julkaistu kiireellä, nyt kun rauta on vielä kuumaa. Ikärajakaan ei ole este sarjan kaltaiselle menolle, kun se on jo hilattu maksimiin.


Kokonaisuutena peli on keskinkertainen räpellys, jossa mielenkiintoinen tarina pitää intoa yllä. Sarjan tasolle se ei missään vaiheessa yllä, vaikkakin se esittelee paljon mielenkiintoisia tapahtumia, jotka saavat aikaan ”pakko nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu” -ajatuksia. Game of Thronesin heikosta grafiikasta huolimatta sen maailmoja on ihan mukava koluta lävitse - varsinkin kun yhtäläisyyksiä sarjan maastoihin on nähtävissä. Peliä voin pienin varauksin suositella kirja- ja televisiosarjan suuremmille faneille ja kaiken kolunneille roolipelaajille välipalaksi. Muille pelillä ei keskinkertaisuutensa johdosta ole paljonkaan annettavaa.