Aloitan arvosteluni kehulla: puolalaisen CD Projektin fantasiaroolipeli The Witcher on kerronnaltaan paras koko vuonna käsiini päätynyt yksinpeli. Sen henkilöhahmot ovat moniulotteisia, teemat älyllisesti haastavia ja dialogi enimmäkseen napakkaa. The Witcher on peli, josta nauttiakseen ei tarvitse taantua murrosikäiseksi. Se on paljon, koska useimmissa tämänkin genren peleissä keskeisin sisältö on taistelu ikiaikaista pahaa vastaan – ja kannen kuva pienen pieniin teräsbikineihin pukeutuneesta haltianeidosta.

Ei The Witcherkään mikään punaviinilasia piteleviä pikkusormia nostattava kyldyyritapaus ole. Pelaajan liskoaivot saavat toimintaa niin seksin kuin väkivallankin muodossa ja päähenkilö Geralt on niin kova jätkä, että Chuck Norrisiltakin valahtaisi housuihin lusikallinen Jacky-makupalaa.



The Witcherin tarina on lähtöisin myös puolalaisen fantasiakirjailija Andrzej Sapkovskin kynästä ja se on pelin suurin yksittäinen vahvuus. Koko pelialan kannalta Witcherin tekstin voima on tavallaan surullinenkin asia: se näyttää, kuinka häpeällisen surkeassa jamassa pelien tarinankerronta on. Peleillä on mahdollisuus kietoa pelaaja tapahtumiin ja saada hänet välittämään pelimaailman tapahtumista ja henkilöistä. Toisin kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa, peleissä vastaanottaja voi osallistua tapahtumiin ja jopa synnyttää oman tarinansa. Väitän, että pelien immersiopotentiaali, siis mahdollisuus uppoutua niiden fiktiomaailmaan, on suurempi kuin perinteisillä taiteenmuodoilla. Tämä potentiaali toteutuu kuitenkin äärimmäisen harvoin.

Aloitin The Witcherin pelaamisen melko skeptisesti. Olin lukenut siitä positiivisia arvioita, mutta älyllisempää pelattavaa pitkään etsineenä olen oppinut olemaan innostumatta liikaa. Kuitenkin jo tutoriaalivaiheen läpäisyn jälkeen muistelin kyynel silmäkulmassa Deus Exin parissa vietettyjä iltoja. The Witcheristä tuli hetkessä osa omaa videopelikaanoniani ainakin tällä tarinankerronnan pyhällä saralla.

Sanon kerronnan, koska tarina on narratologian kielellä vain abstrakti sarja tapahtumia, jotka kerronta esittää. "Muistinsa menettänyt hirviöntappaja Geralt ja hänen harvennut kolleegionsa joutuu mystisen hyökkäyksen kohteeksi ja Geraltin on selvitettävä syy katalaan iskuun" on tiivis, mutta aika vaatimaton kerronta Witcherin tarinasta. Hyvän kerronnallisen yksinpelin koko pointti onkin esittää tarina sellaisessa muodossa, että se vetoaa vastaanottajaan.



Vain kymmenisen tuntia Witcherin parissa viihdyttyäni olin pelastanut baarineidon raiskaukselta, kokenut syyllisyyttä samaisen heitukan kuolemasta koirademonin leuoissa, sotkeutunut etniseen konfliktiin ja tehnyt monia muita kauaskantoisia ja moraalisesti hankalia päätöksiä monisyisissä inhimillisissä ongelmissa. Lisäksi olin kellistänyt pari himokasta amatsoonia ja katkaissut pään tusinalta kuvottavalta väkivaltarikolliselta ja jokihirviöltä. Lainatakseni pleikkariporukkaa: this is living!

Englantilainen mystikkorunoilija William Blake sanoi jumalallisuuden olevan yksityiskohdissa ja sitä se on pelikerronnassakin. Uppoutuminen tulee siitä, että ihminen ei vain seuraa, vaan kokee ja tunnistaa pelimaailman ilmiöt. Ajatusten ja tunteiden herättäminen on harvinainen ja arvokas saavutus. Koska todellinen maailma on täynnä vaikeaselitteisiä tapahtumia ja ilmiöitä, joilla on kuitenkin selviä seuraamuksia, ei ole ihme, että monien pelien kömpelösti esitetyt sankari- ja kostotarinat jäävät pelkiksi lavasteiksi toiminnalle.

The Witcherin kerronta toimii eriasteisten sivuhenkilöiden ja näihin liittyvien tehtävien tai sivujuonten kautta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, eikä näiden sivupolkujen ja dialogimahdollisuuksien määrässä ole suurta eroa esimerkiksi Oblivioniin. Tehtävien rakenne ei sekään ole kovin erikoinen: samoja lähettipojan ja palkkamurhaajan hommia Witcherkin teettää. Se, mikä on erilaista, on teemojen varttuneisuus ja maailman elävyys. Pelin ympäristöt tuntuvat uskottavilta ja niitä kansoittavilla ihmisillä (ja muiden lajien edustajilla) on todellisia ongelmia, jotka juontuvat esimerkiksi heidän taloudellisesta asemastaan, sukupuolestaan, rodustaan tai luonteestaan.

The Witcherin henkilöhahmot ovat kateellisia, typeriä, alhaisia, heikkoja, tyranneja, mustasukkaisia ja julmia, mutta myös ymmärrettäviä ja joskus laupeitakin. Koska päähenkilö Geraltin toiminnan määrää pelaaja, on hahmon ääninäyttely ehkä harkitun vaisua ja luonnekuva aika perinteisen antisankarin. Tekstin ehkä huonoin osa-alue ovat sen pahikset, jotka muistuttavat ikävästi lajityypin kliseistä.



Jottei arvostelusta jäisi liian hyvä olo, seuraavat nyt huonot uutiset. The Witcherin pelimekaniikassa ja tehtäväsuunnittelussa on armottomia puutteita, jotka onnistuvat välillä peittämään alleen pelin kiistattomat vahvuudetkin. Kolmeminuuttinen välinäytös ennen huikean vaikeaa, epäreilua pomovastustajaa ilman tallennusmahdollisuutta? Check. Yksipuolinen taistelujärjestelmä, jonka tuntuma on kuin pitäisi muovikassia ilotikun päällä? Check. Näennäisesti vapaa alue, jota kuitenkin rajataan typerillä, epäuskottavilla esteillä? Check. Järkyttävän pitkät latausajat sisä- ja ulkotilojen välillä siirryttäessä? Check. Questien riippuvuussuhteiden aiheuttamat show'n pysäyttävät bugit? Check (onneksi harvassa).

Kun peli tekee niin monta asiaa oikein, on vieläkin ärsyttävämpää kohdata typeriä suunnitteluvirheitä muilla alueilla. Peli soljuu enimmäkseen ilman sadattelua, mutta aina välillä kohtaa asioita, jotka kertovat joko testauksen puutteellisuudesta tai ylenkatseesta pelaajan nautintoa kohtaan. Jotkut ovat valittaneet pelin inventaariojärjestelmästä ja teknisistä murheista, kuten mainitut latausajat ja pelimoottorin raskaus. Myöskään hiiren klikkausten ketjuttamiseen perustuva taistelu ei kauheasti kehuja ole kerännyt. Näitä tärkeämpää kuitenkin on, että CD Projekt korjaisi tehtäväkohtaiset ongelmat. Ne voivat pilata näinkin hienon pelin.

Visuaalisesti The Witcher on varsin näyttävä, mutta ei mitenkään mullistava. Vaihteleva sää ja vuorokauden aika sekä erilaiset eläimet tuovat maisemiin eloa, vaikka värimaailma ja yksityiskohtaisuus eivät sen erään fps-roolipelin tasoa aivan saavutakaan. Välinäytösten syväterävyysefektit ja hahmomallien varjostinorgiat kyykyttivät omaa konettani armotta; DX9-sukupolven näytönohjaimet eivät korkeilla detaljeilla muutenkaan saavuta kuin hädin tuskin pelattavan ruudunpäivitysnopeuden.



The Witcher on saamassa päivitystiedoston, joka korjaa toivottavasti teknisten ongelmien ohella joidenkin tehtävien kömmähdyksiä. Mikäli näin käy, on The Witcher yksi vuoden parhaista roolipeleistä ja ehdottomasti hankkimisen arvoinen. Nykykunnossaan se on kuitenkin aavistuksen ristiriitainen tapaus, ja pelaaminen kysyy rehellisesti sanottuna jonkin verran hermoja. Yhdeksänkymmenen pisteen arvosana on tällä hetkellä enemmän kumarrus The Witcherin vuorovaikutteisen tarinankerronnan, kuin pelattavuuden suuntaan. Immersiivisen, vaikuttavan fiktiotodellisuuden luominen ei tunnu onnistuvan isoilta studioilta, vaikka budjetti vastaisi pienen afrikkalaisen valtion BKT:tä. Kun sitten pieni puolalainen kehittäjä tempaisee ysikymppisen ilman alkulämmittelyä, on se ainakin pienten aplodien paikka.