Salanimellä Phantom R Pariisia kohahduttava Raphael on vähintäänkin mielenkiintoinen roisto. Pitkäkyntinen ryövää Ranskan kalleimpia taideaarteita, mutta palauttaa ne pahimman mediamylläkän jälkeen paikoilleen. Museoihin ja laitoksiin ei edes murtauduta hiipimällä, vaan sulavaliikkeinen murtoveikko sujahtaa vartioiden ohi svengaten. Usein lehdistölle ja viranomaisille vieläpä ilmoitetaan etukäteen seuraava kohde.

Kallisarvoisten esineiden ryöstäminen ei ole Raphaelille vain hupia, vaan julkisuustemppu kadonneen isän löytämiseksi. Poikansa hylänneeltä isältä jäi jäljelle vain kolikko, jonka erikoinen symboli on painettu myös moneen taide-esineeseen. Pelissä ryöstetään ympäri Pariisia symbolin sisältäviä aarteita vihjeiden toivossa, pakkomielteiset yksityisetsivät ja konstaapelit jatkuvasti kintereillä.



Nimensä mukaisesti Rhythm Thief on pääosin rytmipeli, jossa harrastetaan pientä ongelmanratkontaa. Se lainaa ideaansa menestyksekkäiltä Professor Laytoneilta. Pariisin kaduilla liikutaan 3DS:n yläruudun kartan avulla. Alemmalla ruudulla on nykyinen sijainti, jossa keskustellaan ihmisille, tökitään maisemaa kolikkojen toivossa tai nauhoitetaan pulmanratkonnassa tarvittavia ääniä. Karttaan on aina merkitty päämäärä, jossa tarina jälleen etenee.

Rytmipelit ovat kynällä, napeilla tai konetta kallistellen pelattavia minipelejä. Ne ovat hyvin yksinkertaista viivojen huiskimista tai parin napin painamista musiikin määräämässä tahdissa. Erityisesti alkupelin ajan rytmipelit ovat suorastaan masentavaa yhden napin rämppäämistä. Vaikeustaso nousee tasaisesti pelin edetessä, mutta samoja kuvioita ja minipelejä myös toistetaan jo alle parin tunnin jälkeen.

Oikean rytmin löytämistä vaikeuttaa myös pelin todella epätarkka tuntuma. Styluksella ja napeilla pelattavissa peleissä tuntuu viivettä ja epätarkkuutta, joka häiritsee svengaamista todella runsaasti. Ensimmäiset yritykset menevät lähes poikkeuksetta pieleen, kun etsii pelin vaatimaa oikeanlaista liikettä ja ajoitusta. Pahinta tämä on laitteen kallistelua vaativissa rytmipeleissä, joissa ajoitus on suoranaista arpomista.



Ongelmanratkonnan pulmat ratkeavat taas lähes itsestään. Ne ovat suorastaan lällyjä. Loogista päättelykykyä tarvitaan ekaluokkalaisen verran. Suurin osa pulmista pyörii nauhoitettavien äänien ympärillä: säikkyä vartijaa hämätään koiran murinalla, lapsi tyynnytellään helistimellä. Kartta spoilaa suoraan oikeat ruudut äänten löytämiseen, joten pelaajan tehtäväksi jää helppo pikselinmetsästys. Muu ongelmanratkonta perustuu lähinnä rytmiin tai äänten tunnistamiseen.

Mutta mikä idea on siinä, että kaikkien ongelmien ratkaisu annetaan pelaajalle suoraan? Kassakaappi pitäisi saada auki, mutta numeroyhdistelmä sujahtaa nopeasti ohi keskusteluissa. Ei hätää, sillä yläruutu kertoo numeroyhdistelmän koko pulman ajan. Kunhan näppäilee yhdistelmän oikean rytmin mukaisesti.

Ajoitusvirheistäkään ei kummemmin rankaista. Vastaava koetaan jokaisessa noin kymmenen sekunnin pikkupulmassa. Usein esimerkiksi painettavien nappien järjestys saatetaan näyttää suoraan. Huikean vaikeaa seurata, missä järjestyksessä kuutta nappia pitäisi painaa, puuh.

Vaikeustasonsa puolesta peli on suunnattu hyvin nuorille pelaajille. Suomalaisille lapsille seikkailu on kuitenkin pelikelvoton lokalisoinnin puutteen vuoksi. Ilman kielitaitoakin pelissä voisi pärjätä, sillä keskustelut lähinnä vääntävät rautalangasta kaiken. Dialogia on kuitenkin niin paljon, että nuoret - tai oikeastaan aikuisetkaan – tuskin jaksavat sitä seurata kovin pitkään. Lähes jokaisessa ruudussa on juttukavereita, joiden kanssa voi vaihtaa pari hassua lausetta. Pelissä on siten satoja, ellei tuhansia rivejä turhaa small talk -dialogia, joka ei juuri syvennä tarinaa. Harvemmin edes naurattaa.



Loppujen lopuksi pelistä jää mieleen lähinnä miellyttävä ulkoasu ja erinomaiset välivideot, jotka ovat kaunista animea. Tarina on osin ennalta-arvattava, mutta tempaa silti mukaansa varsin nopeasti. Piirrosjälki on laadukasta, ja tapahtumatkin varsin mielikuvituksellisia. Lauantaiaamun piirrettynä antaisin sille vahvan suositukseni. Peli vain pitäisi olla pelattavakin, ei pelkkä piirretty. Pelaaminen tuntuu Rhythm Thiefissä pakotetulta, täytteeltä, turhalta.

Rhythm Thief and the Emperor’s Treasure epäonnistuu siinä, missä Professor Layton onnistuu. Professor Layton on mainio yhdistelmä kaunista piirrettyä ja kiehtovaa pulmapeliä. Rhythm Thief on kenties vielä koreampaa piirrettyä, mutta päälle on liimattu epäonnistuneesti ontuvia rytmipelejä ja lapsellisen helppoja puzzleja. Kymmeneen kappaleeseen venytetty tarina on lyhyt ja jos tekee vain pakollisen, voi tarinan selvittää helposti viidessä tunnissa. Käyttäisin mieluummin saman ajan katsoen pelin tarinan puolituntisina televisiopiirrettyinä.