Hullut tiedemiehet ovat ikuinen riesa ihmiskunnan turvallisuudelle. Kahjon tohtorin virkaa toimittaa tällä kertaa Aiden Krone, joka on tehnyt dramaattisen aikaloikan valloittaakseen maailman. Todellisuus on muuttunut arkisesta harmoniasta ties kuinka monenneksi maailmansodaksi, jossa julma tohtorismies johtaa maailmaa lyijynharmaalla otteella. Onneksi pelimaailmoissa on kuitenkin aina se yksi ja ainoa henkilö, joka voi auttaa. Pelaaja löytää itsensä puettuna Beta-asuun, jolla kyetään hidastamaan, kelailemaan ja pysäyttämään aikaa pieneksi, mutta sitäkin merkityksellisemmäksi hetkeksi. Ajan kanssa kikkailemalla pelaaja taistelee tiensä urheasti tunnevammaisen proffan tykö näyttämään mistä siipikarja urinoi.



Lähdetäänpä liikkeelle kipeistä totuuksista. En nimittäin muista koska olisin onnistunut kasvattamaan näin suurta vihaa mitään peliä kohtaan. Paperilla TimeShift kuulostaa todella siltä, että se voisi olla jotakin todella hienoa - tarjoaahan se sentään uudenlaista ajattelua jo vuosia sitten paikalleen kuivahtaneeseen räiskintäpeligenreen. Todellisuus läjähtää kuitenkin laiskansutkasti kasvoille kuin iso sukallinen ohravelliä. Mielestäni en osu kovin kauas totuudesta nimittäessäni peliä puolivillaiseksi halfhaloshockiksi, johon on rääpitty aineksia isoimmista räiskintähiteistä, onnistumatta kuitenkaan muodostamaan niistä sujuvaa kokonaisuutta. Kaikkein eniten pelintekijät ovat käyneet omenavarkaissa Half-Lifen ja Halon tonteilta, Bioshock-vaikutteiden jäädessä lähinnä samannäköisiin juoma-automaatteihin ja kliseiseen, kilahtaneeseen yksinvaltiaaseen.

TimeShiftin merkittävin syy sen olemassaoloon on alussa mainitsemani aikakikkailu, joka tosin suurimman osan peliajasta toimii vain eräänlaisena huijauskeinona vihollisjoukkoja vastaan, mikä jaksaa huvittaa hetken verran. Kyseisen ominaisuuden hauskinta antia onkin vihollisten käsistä aseen nappaaminen ajan ollessa pysähdyksissä - voi sitä hölmistymisen määrää. Pelaajan matkan varrelle on ripoteltu vähän väliä puoliväkisin väännettyjä pulmatilanteita, joista selviää vain aikaa kelailemalla. Välillä kikkaillaan kevyesti myös fysiikkamoottorin kanssa, mutta harvassa ovat oikeasti aivoja kutkuttavat ongelmat. Luulisi, että aikaharppailusta olisi saanut huomattavasti enemmänkin irti, mutta ei. Enemmän aivoja kiusataan lähinnä ärsytyksen tunteella, sillä joka jumalan kerta kun ajan kanssa pitäisi alkaa vekslaamaan kuoleman välttämiseksi, odotetaan pelaajalta millisekuntien reaktionopeutta. Vielä kun latausajat ovat aikamoisia, tuntuu TimeShiftin pelaaminen välillä suoranaiselta ajan haaskaukselta, sillä retry-nappi tulee tuskallisen tutuksi. Déjà-vu on ehkä pelin luonteen huomioon ottaen asiaankuuluva tunnetila?



Se mikä TimeShiftissä eniten pissii, on juuri pelisuunnittelu. Aika ajoin tuntuu vahvasti siltä, ettei pelin ideoita ole mietitty läheskään loppuun asti. Kenttäsuunnittelussa törmää välillä ärsyttäviin ja jopa järjenvastaisiin typeryyksiin. Eräässäkin kentässä vesilätäkön ylittämiseen vaatimalla vaaditaan stunttitemppu mönkijällä, vaikka sen voisi aivan hyvin ylittää myös jalan. Apostolinkyydistä kuitenkin rankaistaan nakkaamalla pelaaja takaisin jorpakon toiselle puolelle. Eipä siinäkään mitään, jos prätkälle olisi edes myöhempää käyttöä, mutta kun senkin joutuu jättämään hyppypaikasta ehkä noin 15 metrin päähän. Kuuleeko äly, kuuntelen? Tätä menoa meikäläisestä kuoriutuu pian vihainen Xbox-nörtti.

Visuaaliselta toteutukseltaan TimeShift noudattelee keskitasoa, onnistuen välillä jopa oikeasti säväyttämään. Myös välivideot on toteutettu oikeaoppisen näyttävästi. Nykystandardien mukaisesti pelimaailma myös murenee tulitaistelun timmellyksessä. Lauta-aita ei siis ole paras vaihtoehto suojaksi vihollisjoukkoa vastaan, sillä se pirstoutuu hetkessä säpäleiksi muutamasta napakasta sarjasta laukauksia. Ruudunpäivitystä ei ole lukittu, mikä aiheuttaa hitusen häiritsevää epätasaisuutta pelin pyörimisessä. Varsinaisesta tökkimisestä ei kuitenkaan tarvitse kärsiä.

Valitettavasti äänipuolen toteutuksen osalta mennäänkin taas vahvasti ryteikköön. Ulkotiloissa raikaa kaikista maailman kaiuttimista überjohtajan propagandapuhe, joka loisi varmasti muuten ehtaa maailmanlopun tunnelmaa, ellei kyseistä kikkaa olisi käytetty Half-Life 2:ssa ja ties kuinka monessa muussakin pelissä jo monta vuotta sitten. Myös vihollisten ääninäyttely heittelehtii dorkan ja idioottimaisen välimaastossa. Onhan se tietysti luonnollista, että ruumiskasojen ympäröimänä keskellä kiivainta tulitaistelua aletaan kyselemään jonkinlaisia henkilöpapereita. Suoraan haulikko-osumaan taas luonnollisin reaktio on tietysti 'auts'. Ääniosaston ehdottomasti rasittavinta antia on se, että ontuvaa kenttäsuunnittelua paikataan radiopuhelimen välityksellä varsin suorasukaisilla neuvoilla - aivan kuin nalkuttava akka neuvoisi ajamaan autoa. Ajoittain taustalla raikaava taustamusiikki ei sentään onnistu herättämään minkäänlaisia tuntemuksia, mikä katsottanee tässä tapauksessa edes etäisesti positiiviseksi asiaksi.



Moninpeli pelastaa TimeShiftin tapauksessa yllättävän paljon. Nettipeli tuntuu pyörivän suhteellisen lagittomasti ja mikä tärkeintä, pelaajan ei tarvitse kärsiä yksinkertaisesta tekoälystä, joka ei esimerkiksi noteeraa vieressä räjähtävää kranaattia tai metrin päässä kuolonkorinoissaan maahan kaatuvaa taistelutoveriaan. Harmi sinänsä, että pelin verkko-ominaisuuksien testaaminen jäi olosuhteiden pakosta varsin vähäiselle huomiolle, johtuen pelaajien olemattomasta määrästä. Sekin vähäinen peliseura mitä löysin, keskittyi vain ja ainoastaan perinteiseen deathmatchiin, vaikka tarjolla olisi ollut hiukan erikoisempiakin pelimuotoja. Jännittävää moninpelistä tekee se, että kaikki pelaajat saavat käyttöönsä aikapuvut. Pelimuotoja pystyy myös muokkaamaan kohtuullisen monipuolisesti, mistä heruu ilman muuta pelin kipeästi kaipaamaa plussaa.

Arvostelijan ominaisuudessa koen suoranaista ärsytystä, koska en kykene keksimään TimeShiftistä juuri enempää positiivista sanottavaa, koska se ei kuitenkaan periaatteessa ole pelinä aivan katastrofaalinen epäonnistuminen. Parhaimmillaan se on ihan OK perusräiskintää, mutta syystä tai toisesta se kuitenkin onnistuu herättämään laiskalla toteutuksellaan puhdasta pettymystä. Pelintekijä kehoittaa pelin takakannessa ajattelemaan neliulotteisesti. Kristallipallosta olisikin suurta hyötyä, sillä äkkikuolemien määrä saa kenet tahansa raivon partaalle. Luulisi, että jokaisessa pelintekijän oppaassa painotettaisiin heti alkumetreillä, että peli ei saa yliarvioida pelaajan reaktiokykyä, eikä ainakaan nojata liikaa silkkaan tuuriin, kuten esimerkiksi pelin aivan loppumetrien raivostuttavassa ohjussateessa.

En usko, että kaikki pelaajat vihaavat TimeShiftiä, kuten minä opin sitä vihaamaan. Osa raivostani johtuu varmasti myös siitä, että en ole koskaan ollut jättimäisen suuri räiskintäfani, joten saadakseen minut todella innostumaan, on pelin oltava jotakin todella merkittävää. Jos peli sen sijaan läiskii liki joka käänteessä minua kipeästi poskille, ei se ansaitse arvostustani. TimeShiftissä olisi ollut potentiaalia näyttää kaiken maailman haloille ja puolielämille, että räiskintäpelit voivat esitellä myös aidosti tuoreita ideoita. Tällaisenaan se tyytyy kuitenkin vain apinoimaan laadukkaampien kilpailijoidensa parhaat ideat ja tekee senkin huonosti.