Duke Nukem Forever julkaistiin 15 vuoden odotuksen jälkeen. Onnittelut jaksaneille. Hardcorempaa porukkaa ovat Kid Icaruksen jatko-osasta haaveilleet NES-parrat, joiden odotus kesti vaatimattomat 20 vuotta. Ehkei kukaan sentään noin kauaa odottanut. Koskaan ei ole liian myöhäistä herättää eloon vanhoja kulttiklassikoita, joten pieni ja pippurinen enkeli Pit käy jälleen Medusan johtaman alamaailman kimppuun, ohjaajanaan ja apurinaan itse valon kuningatar Palutena.

Nykyisillä pelimarkkinoilla tasohyppelyt eivät ole enää kuuminta hottia. Kulttiklassikon faneissa saattaakin aiheuttaa hämmennystä, että markkinariskejä on minimoitu käymällä Pitin ja alamaailman kamppailu kolmannen persoonan toimintapelinä.



Kid Icarus: Uprising jakautuu pelillisesti kolmeen osaan. Pit ei voi lentää omin avuin, mutta Palutenan voimalla siivet kantavat viisi minuuttia. Sehän riittää Starfoxia ja Space Harrieria muistuttavaan raideräiskintään. Ennalta sovitut reitit ovat tehostetykitystä, joiden tahti on päätä huimaava. Ammuttavaa ja väistettävää riittää. Kun siivistä loppuu löpö, laskeudutaan ja jalkaudutaan vapaampaan ympäristöön. Peli muuttuu kevyeksi hack’n slashin ja toimintaräiskinnän yhdistelmäksi. Tasot päätetään lopulta pomotaistoon, johon saattaa kuulua osuuksia maan kamaralla ja ilmassa.

Enkeliä komennetaan tatin ja tikun yhdistelmällä. Tatilla liikutetaan ja styluksella sohitaan tähtäintä. Juuri tätä monimutkaisemmaksi kontrollit eivät äidy, mitä nyt kosketusruudulle toisinaan ilmestyy paineltavia nappeja. Yhdellä kädellä konsolia kannatellessa käsi väsähtää nopeasti. Nintendon patenttikorjauksena pakettiin on lykätty pala muovia, josta taittelee telineen 3DS:lle. Teline poistaa kannatteluongelmat, mutta vaatii epämukavan asennon kynäkädelle, jota kolottaa pidemmän päälle.

Pit ei ole mikään piskuinen Cupido, joka rauhoittaisi alamaailmaa rakkauden nuolilla. Teinienkeli rankaisee järeällä kalustolla. Mörssäreitä on sarjatulijousesta oudon futuristisiin plasmakanuunoihin. Eri luokkiin jakautuvat aseet pystyvät ladattuihin laukauksiin, sarjatuleen sekä lähitaisteluun. Jokaisella on omat vahvuutensa. Tasojen välillä kerättyjä ja ostettuja aseita voi yhdistellä. Sydämien muotoinen valuutta käy myös vedonlyöntiin siitä, miten haastavalla selviää seuraavasta tasosta kuolematta. Kuoleman korjatessa panoksen menettää ja vaikeustaso tippuu. Mielenkiintoinen idea on myös Tetriksen palojen muodossa olevat erikoiskyvyt, joita saa käyttöön niin paljon, kuin paloja palapelitauluun pystyy sovittelemaan.



Ongelmaksi muodostuu sekavuus, joka vaivaa koko peliä. Lentojaksojen aikana Pit peittää ruudusta liian ison osan. Viholliset ja panokset jäävät piiloon hahmon taakse, vaikka se olisikin osin läpinäkyvä. Shoot’em-up-osuuksista tulee hieman turhauttavia, kun ruudun täydeltä tykitetään jatkuvalla syötöllä riemunkirjavia vihollisia, ammuksia ja efektejä. Silmät eivät meinaa pysyä perässä siitä, mikä on taustaa, mikä ammuttavaa ja mikä väistettävää. Alkutasoissa pärjää vielä pyörimällä ympyrää, sillä kevyesti ohjautuvat ammukset eivät pysy ympyrämäisen liikkeen mukana. Kun raiteita maustetaan kuvan leveydeltä iskevillä vastuksilla ja väistettävillä pilareilla, vaikeustason nousu on jyrkähkö.

Jalat maassa vauhdin saa määrätä itse, jolloin toiminta ei ole aivan yhtä hektistä. Vauhdista aiheutuvan sekavuuden korvaa kontrollien heikkous. Tähtäimen lisäksi styluksen avulla ohjataan myös kameraa, joka pyörii kun vasemmalle tai oikealle sutaisee riittävän nopeasti. Ohjaus vaatii huomattavaa totuttelua, eikä varsinkaan vihollisten ympärillä streiffaaminen ole luontevan tuntuista. Mutkattomampaa olisi, jos tähtäin lukkiutuisi maassa tallustaessa keskelle ruutua, jolloin ohjaaminen muistuttaisi enemmän perinteistä tapaa.

Lisäksi allekirjoittanut on stereotypioiden mies, jolle kahden asian suoritus samanaikaisesti on sula mahdottomuus. Uprisingissa pelaajalla pitäisi riittää silmät molemmille näytöille. Lentelyn aikana missasin dialogista vähintään kolmasosan, sillä tekstejä ei ehdi lukea, ja äänet peittyvät taistelun rymistelyn alle. Tekstityksen voi vaihtaa yläruutuun sotkemaan jo entuudestaan täyttä ruutua. Alaruudussa pyörii juoni. Hahmot ilmehtivät ja eleilevät tapahtumien mukaan. Ruutu sisältää myös tiedot erikoiskyvyistäsi, poimituista tavaroista sekä toisinaan kohdattavista vihollisista. Jotta seuraaminen olisi vielä vähän hankalampaa, peittää pelaaja luonnollisesti ruudusta huomattavan osan omalla kädellään, jolla tökkii kosketusnäyttöä.

Alempaa ruutua haluaisi kuitenkin katsella. Pari kertaa viitattiin hauskasti alkuperäisen Kid Icaruksen pikselispriteihin, joita nykyiset polygonimonsterit vastaavat. Visuaalisesti Kid Icarus: Uprising on varmasti yksi 3DS:n näyttävimpiä pelejä. Sen minkä näyttävyys häviää konsolin tehoissa, voitetaan värien käytössä, efekteissä ja monipuolisuudessa. Jokainen taso on omanlaisensa, ja ruuduilla pyörii kiitettävästi toimintaa ilman hidastelua. Myös musiikki on positiivinen yllätys yhdistäessään vanhoja klassikkokappaleita uusiin melodioihin. Toisinaan mukana on jopa lähes kasibittistä piipitystä.



Nettipelin puolella sekavuus jatkuu. Netissä taistellaan tiimeissä tai kaikki kaikkia vastaan. Ensimmäisellä kerralla kävi ilmeisesti tuuri, sillä pääsin lähes samantasoisten pelitovereiden pariin. Tämän jälkeen alkoi alamäki, joka ei suoraan johdu pelitaidoistani. Nyypille peliseura on suorastaan armotonta. Vastaan saa lähinnä pelaajia, jotka ovat haalineet itselleen pelin parhaita varusteita. Tuntuu, kuin hyökkäisi puukalikalla panssarivaunua vastaan. Moninpelin koukku on mukamas kerätä palkintoja ja varustusta, jotka helpottavat yksinpeliä. Totuus on kuitenkin päinvastainen, sillä netissä pärjätäkseen on ensin grindattava kampanjaa.

Pelikokemusta voisi kaikkineensa kuvata sanalla epätasainen. Raiteilla lentäminen on pelin paras osuus, sillä sekavuudestaan huolimatta vauhdin tunne huumaa ja näppärä tykitys rentouttaa. Laskeutumisen jälkeen meno kuitenkin lässähtää kontrolleiden ansiosta epätarkkaan toimintaan. Tympeyttä lisää väkinäinen vihollisten lanaaminen, kunnes eteneminen on taas sallittua. Epätasaista on myös juonellinen anti. Parhaimmillaan Palutenan, Pitin ja vastustajien sanaharkka on varsin hauskaa, mutta liian usein teiniuhoa huokuva Pit on raivostuttava. Käsikirjoitukseen on väkinäisesti ympätty viittauksia muihin Nintendon peleihin. Puun takaa iskeva Nintendogs maininta kummastuttaa. Toisaalta en ihan ymmärrä, miksi Kid Icaruksen vastustajakaartiin kuuluu Metroideja.

Kid Icarus: Uprising on helpolla vaikeustasolla rentouttavaa shoot’em-upia, jota pelaisin mieluusti pienissä erissä. Typerä muoviteline sekä tasojen reiluhko pituus kuitenkin pakottavat pelaamaan silloin, kun aikaa riittää paneutua. Näihin pidempiin sessioihin pelimekaniikka on kuitenkin piirun verran yksinkertaista jaksaakseen koukuttaa kuin yhden, ehkä kaksi tasoa päivässä.