Japanissa on taas haisteltu liimaa. Catherine on alakuloinen ihmissuhdedraama. Kumararyhtinen käsien taskuttaja Vincent murjottaa ja mutisee muille alkoholisteille pubissa. Pitkäaikainen tyttöystävä Katherine tahtoo sitoutua. Lakanoihin on tyrkyllä myös hemaiseva Catherine. Voih! Öisin Vincent näkee painajaisia. Hän ja ryhmä lampaita siirtelevät palikoita kiivetäkseen huipulle ennen kuin pohja romahtaa. Vaikeustaso on sama kuin keskivaikeassa pulmapelissä ja keskivaikeassa tasohyppelyssä yhteensä. Kontrollit ja kamera takkuilevat. Kuvittele ratkovasi sanaristikkoa niin nopeasti kuin ehdit viimeisiään vetelevällä kuivamustekynällä samalla kun klovni tusauttelee sinua vinkuvalla nuijalla takaraivoon. Nuuh! Aah! Riima on tuoletta! Arigato hiroshima gojira!



Catherine on yhdistelmä ammattitaitoista, mutta keskinkertaista anime-elokuvaa, ja arcade-peliä, joka toimisi mainiosti juurikin kolikkopelinä, jollaisten on tarkoitus muuttua mahdottomiksi.

Valveilla Vincent "saa" "omaan tahtiin" "keskustella" pubissa. Aika kuluu. Kaverit ja aiheet vaihtuvat. Tekstiviestejä pukkaa. Niihin saa vastata. Kun pelaaja tekee valintoja, mittarin neula heilahtaa. Toinen suunta symboloi Katherinea, hyvyyttä ja konservatiivisuutta ja toinen suunta Catherinea, pahuutta ja villejä poikamiesvuosia.

Valinta tyttöjen välillä saattaa olla kohtalokas. Painajaisissa nähdään muun muassa isäksi tulemisen pelosta kumpuava jättiläismäinen paholaisvauva, mutta jotakin pelottavaa on meneillään oikeastikin. Niin tai näin, useimmat keskustelut ovat pitkäveteisiä. Pelaajan valinnat eivät käsittääkseni johda muuhun kuin mittarin värähtämiseen ja erilaisiin loppuratkaisuihin. Vaihtoehdoista ei usein selviä, miten mittari värähtää, joten kyse on lähinnä siitä perinteestä, että tottahan "pelaajan" täytyy saada nappia painaa.

Asialliset piirrostyylit ja peligrafiikka vuorottelevat miten sattuu, mikä sopii hipsteripeliin. Musiikki osuvasti virittää nyrjähtänyttä tunnelmaa. On tähän panostettu, jos tämä on peli. Toisaalta, jos peliä ei pelata, se on leffa. Päähenkilö on neuroottinen mulkku. Järkyttyessään hän aukoo suutaan ja musiikki tärähtää kuten missä tahansa Dragon Balleissa kun kakara näkee naisen alushousut. Leffaelämyksiin kuuluvaa samaistumista tai edes päähenkilön sietämistä ei oikein pääse tapahtumaan. Leffana tämä saisi tältä leffakriitikolta kaksi tähteä. Pelipiireissä nousee kohu, kun peli on näin ihmeellinen ja outo, mutta leffapiirit innostuvat vasta, kun anime on tasoa Paprika.



Ilahduin kovasti aluksi. Catherine on... surrealistisesti vertauskuvallinen puzzlekokoelma? Jo ensimmäinen puzzle on tosi hyvä! Ei. Se on ainoa puzzle.

Painajaisissa, pässin sarvet päässään, Vincent vetelee ja työntää palikoita ja roikkuu ja kiipeilee päästäkseen huipulle. On raskaita, sortuvia, räjähtäviä ja liukkaita palikoita ja ansoja ja muuta. Kulmistaan toisiaan koskettavat palikat pysyvät kasassa. Muussa tapauksessa torni palikoita saattaa romahtaa. Myöhemmissä vaiheissa on vaikea hahmottaa, kuinka työstää kasaa, josta osa on piilossa ilman kameran kieputtelua. Toisaalta mahdollisia taktiikoita on useita. Idea on jännä. Toteutus on riittävän hyvää, jotta peli on "useimmiten" sujuva ja koukuttava ja kiva. "Useimmiten?" Joo! "Useimmissa" kohtauksissa menee minuutteja. Muissa menee tunteja.

Useita katastrofeja olen viran puolesta vääntänyt, mutta järkytyin jälleen. Puolivälissä normal-tasolla tie tyssäsi täydellisesti. Tunteja yritettyäni katsoin läpäisyohjeet YouTubesta. Kohtausta ei silti voinut läpäistä. Lukijakommenteissa muut valittelivat samaa, ja sitä, kuinka he haluaisivat viiltää kohtaukseen liittyvän ääninäyttelijän kurkun auki. Toinen video opasti osuvammin. Kun pysäytin pelin joka ikisen siirron jälkeen, ja katsoin aina uudestaan mitä pitää tehdä, refleksini riittivät kohtauksen läpäisyyn! Peltonen! Peltonen!

Usein palikkaa tai useampaa on työnnettävä oudosti, jotta voit tehdä ensimmäisen loogiselta tuntuvan siirron. Tämä olisi kivaa ilman aikarajoja, jotka ovat käsittämättömän tiukkoja yleisesti sekavissa hirviökentissä. En häpeäisi, jos olisin toisinaan funtsinut viisi minuuttia. Jos olisin miettinyt puoli tuntia, sama se minulle. Toisinaan peli antaa 2 sekuntia. 2 sekuntia! Aikaa tehdä kaikki ne siirrot, jotka kohtaukseen kuuluu, on kymmeniä sekunteja – mutta aikaa ymmärtää, mistä siirtely alkaa ja mihin se johtaa, on 2 sekuntia. Sitten tipahdat kentän alkuun, tai päävalikkoon, jos lisäelämät loppuivat.



Yhden asian tahdon vääntää rautalangasta. Eteneminen tapahtuu palikka kerrallaan. Ohjauksen pitäisi ehdottomasti toimia siten, että se nuoli, jota painetaan, määrittelee suunnan, johon Vincent liikkuu. Vaan ei.

Kuvitellaan, että Vincent roikkuu palikassa selkä pelaajaa kohti. Palikan ainoa naapuripalikka sijaitsee takana viistosti oikealla. Paina: vasen, vasen. Vincent liikkuu palikan taakse. Paina nyt: oikea. Vincent siirtyy roikkumaan naapuripalikkaan. Loogista.

Mitäpä, jos tahdot perua viimeisimmän siirron? Tahdot palata vasemmalle. Painatko: vasen? Jos painat, Vincent pyrkii siirtymään oikealle, minne hän ei pysty siirtymään näkymättömästä seinästä johtuen. Paina: oikea. Tällöin Vincent siirtyy takaisin vasemmalle. Öh?

Palataan aloitustilanteeseen. Miten pääsimme palikan toiselle puolelle? Näin: vasen, vasen. Toinen tapa: pidä vasenta nuolta pohjassa. Miten pääsimme aloitustilanteesta naapuripalikkaan? Näin: vasen, vasen, oikea. Toinen tapa: pidä vasenta nuolta pohjassa.

Moni peli käyttää vastaavaa logiikkaa. Useinkin, kun pelaaja ohjaa hahmoa vaikkapa vasemmalle, hahmo jatkaa kulkemista samaan suuntaan, vaikka kuvakulma vaihtuisi. Catherine on peli, joka vaatii täsmällistä ja tehokasta liikkumista. Kiihkeissä kohtauksissa selkäydin sanoo, että jos liikuit kolme ruutua vasemmalle, mutta siinä oli yksi ruutu liikaa, nyt on painettava kerran oikeaa nuolta. Selkäydin tapaa olla väärässä. Oikea ei ole oikea, vaan vasen tai oikea. Xboxin kuuluisa ristiohjain tukee tätä herkkua omalla ihanalla tavallaan.

Catherine on tuuri- ja muistipeli. On opittava muistamaan oikeat painallukset. Hyvällä tuurilla löydät ne muutamilla yrityksillä. Huonolla tuurilla hermosi ehtivät pettää. No, ainahan voit pitää back-nappia pohjassa aloitusvalikossa. Se aktivoi very easy -tilan, jolloin Catherine muuttuu kasuaalipeliksi, jossa ei ole paljoakaan pelattavaa.



Arvostelu on päättynyt, mutta angstailen vielä vähäsen. Roolipeleissä on nähty monivalintakeskustelujen varaan rakentuvia vapaaehtoisia ihmissuhteita. Ne ovat toisinaan tyydyttäviä. Isoilla peleillä on isot resurssit. Olen reilu. En vaadi ihmeitä pienemmiltä projekteilta. Jos tahdot tehdä pubiin sijoittuvan deittisimulaattorin, tyydyn siihen, että tarjoat pari vaihtoehtoa enemmän kuin mainitut vapaaehtoiset bonusominaisuudet. Jotain pientä sievää vaan, jäbä! En vielä moneen vuoteen vaadi, että tarinapelit muistuttaisivat niitä ohjelmia, joissa voi kouluttaa tekoälyä yllättävän mielenkiintoisesti. Olen realisti.

Japanilaistyylinen interaktiivinen tarinankerronta - wau - OOH - jees! Laitapa vaikka Hiljaiset sillat DVD-soittimeen. Paina play! Katso! Paina pausea! Paina play! Katso! Mene valikoihin! Löydä poistetuista kohtauksista vaihtoehtoinen loppuratkaisu! Katso sekin! Onnittelut! Pelasit juuri kaksi kertaa läpi täysin uniikin ikäihmisten rakkaudesta kertovan simulaattorin! Nyyh, aah, ihmeellistä, mitä nykyaikana voidaan tehdä, voi penteles!!