Myönnän osoittavani ehkä hieman liian vähän huomiota tulevien pelijulkaisujen ennakkohypetyksiä kohtaan. Id Softwaren pelit eivät ole Doom II:n jälkeen erityisen huimasti itseäni säväyttäneet, joten enpä tälläkään kertaa katsonut erityisen tarpeelliseksi seurata Rage-projektin etenemistä. Niinpä minun on ehkä hankala teeskennellä pettynyttä, kun luvattuja ominaisuuksia ei pelistä löydykään. Sen sijaan nostan pelintekijöille vienosti hattua, sillä kyseessä on yksi kuluneen vuoden mielenkiintoisimmista peleistä, joka on kourieni läpi kulkenut. Tämä ei sinänsä ole vielä kovin merkittävä kehu, sillä toistaiseksi vuosi on ollut perin kuivakka pelien suhteen, ainakin pyhän mielipiteeni nimissä.



Ragen maailma on klassisen karu yhdistelmä Mad Maxia, Falloutia sekä pari vuotta sitten julkaistua Borderlandsia. Isoa, pahaa atomipommia ei tällä kertaa kosahtanut, mutta sen sijaan Manhattanin kokoinen asteroidi osui maahan, melkein kaikki tuhoutui ja lopputuloksena kaikilla on perin kurjaa. Pelaaja on yksi niistä varmanpäälle pelanneista, jotka kuuluivat Ark-projektiin. Tiedemiehet ennakoivat asteroidin aiheuttavan huomattavasti julkisuudessa ennakoitua suurempaa tuhoa, joten kyseisen projektin tiimoilta syväjäädytettiin ja haudattiin joitain tuhansia onnekkaita maan alle odottelemaan aikaa parempaa. Maalliset olot eivät valitettavasti sanottavasti ajan myötä kohentuneet, mutta osa syväjäähystä selviytyneistä kömpivät kuitenkin kymmenen vuotta myöhemmin kammioistaan kohtaamaan karun ulkomaailman. Häikäilemättömät rosvolaumat piinaavat alati selviytyneitä hyökkäyksillään ja toisaalta 80 prosenttia kaikesta elävästä on tuhoutunut maan pinnalta, kiitos asteroidin nostattaman massiivisen pölypilven.

Jäähyuni ei päähenkilöä isommin riuduttanut, sillä varsin pian heräämisensä jälkeen tämä pistää jo rosvojoukkoja kylmäksi kuin aimo miesi ja toteuttaa pienen kyläpahasen johtohahmon antamia likaisia tehtäviä. Kovan jätkän maine alkaa kuitenkin pian kiiriä vaarallisten tahojen korviin, joten on aika vaihtaa maisemaa piirun verran isompaan pitäjään. Varsin pian pelaajalle käy selväksi, että tämä on jälleen kerran se jotakuinkin ainoa, joka voi maailman pelastaa pahuuden syövereistä. Loput jengistä on selkeästi tolkuttoman saamatonta sakkia, joka kyllä mieluusti maksaa korvausta likapyykin pesemisestä.



Rage esittelee id Softwaren uuden id Tech 5 -pelimoottoria käytännössä. Moottori mahdollistaa muun muassa tavattoman suurien tekstuurien käytön, mikä vaatii käytettävältä pelimedialta hitusen enemmän suorituskykyä, kuin mihin esimerkiksi XBox 360:n DVD-asema kykenee. Siksipä pelintekijät suosittelevat peliä ehdottomasti kovalevylle asennettavaksi. Sanottakoon, että 20-gigatavun lätyn omistajana valinta oli melkoisen helppo – 21 gigatavua tilaa vaativa asennus jäi tällä kertaa tekemättä. Tekstuurien lägääminen ei ollut suunnattoman häiritsevää levyltä pelattaessa, mutta voisin kuvitella pelikokemuksen olevan vieläkin jouhevampaa kovalevyasennuksen myötä. Visuaalisesti peli on kyllä kerrassaan upea ja täynnä tyylikästä designiä.

Peliä voisi melkein luonnehtia kevyeksi hiekkalaatikkopeliksi, mutta aika vähissä juonen kannalta merkittävät valinnat kuitenkin ovat. Toki pelaaja voi takoa sivutehtäviä varsinaisen juonenkulun ohella, mutta itse koin jo nähtyjen kenttien uudelleen ramppaamisen lähinnä tylsyyden maksimointina. Kenttiä kun jyystetään juonimoodissakin välillä etu- ja takaperin, mikä on mielestäni silkkaa pelin pituuden keinotekoista venyttämistä. Siinä missä monet nykypelit tarjoavat peli-iloa hädin tuskin kymmeneksi tunniksi, vaihtui Ragessa levy ensimmäisen kerran vasta vajaan yhdeksän tunnin kohdalla, enkä erityisen paljoa ollut vielä tässä vaiheessa keskittynyt jo mainittuihin sivutehtäviin.



Perustason räiskinnän lisäksi pelissä vietetään varsin paljon aikaa nelipyöräisen ajoneuvon kahvoissa. Pitkin aavikoita liikutaan paikasta toiseen Mad Max -henkisillä ajoneuvoilla, jotka on aseistettu asianmukaisesti minigunilla, ohjuksilla ynnä muilla kuskin elinikää pidentävillä apuvälineillä. Harmi sinänsä, että pelin näyttävyys tuntuu ajavan rujosti ajofysiikan ylitse. Ajaminen tuntuu suoraan sanottuna väkinäiseltä pakkopullalta. Auton äänet toimivat typerästi pätkien eikä köröttely ole oikein missään vaiheessa kivaa. Sen verran vahva usko pelintekijöillä kuitenkin on ollut ajo-osuuksiaan kohtaan, että menopelien päivityksiä saa pääasiassa ajamalla kilpaa, mikä ei juuri mieltä ylennä.

Suurin osa pelin varsinaisesta toiminnasta on kuitenkin sitä räiskintää, oikeastaan hyvinkin pitkälti toimivaa perusräiskintää - sen id:n pojat kyllä osaavat. Ammuskeluosuuksissa heitetään viimeistään sandboxin murusetkin pihalle ja keskitytään räimimään skriptattuja pahiksia ahtailla käytävillä ja tykittelemään toisinaan öreähköjä pomovihollisia raketinheittimellä. Pelin ulkoiset puitteet ovat sen verran kohdallaan, että perustason mäiske tuntuu ihan viihdyttävältä. Olkoonkin, ettei grafiikka ole se tärkein pointti, niin kyllä nätti ulkoasu kummasti auttaa asianmukaisen tunnelman luomisessa.



Ragesta paistaa useamman A:n leima kilometrin päähän. Peli on paitsi teknisesti, myös visuaaliselta tyylitajultaan selvästi varsin korkeaa luokkaa. Se, mikä pelistä myös loimottaa läpi, on se, ettei se tunnu niin viimeistellyltä, kuin suurin osa toivoisi. Sanonta ”close but no cigar” sopii Rageen jotenkin kismittävän hyvin. Pelissä on tunnelma MELKEIN kohdallaan, mutta jokin tuntuu kuitenkin jarruttavan perille pääsyä. Räiskintäosuudet ovat MELKEIN pirun hauskoja, mutta lopulta kuitenkin liian perinteisiä. Ajelukin on MELKEIN kivaa, mutta rupuinen fysiikkamoottori puhkoo menopelistä renkaat. Hieno visuaalinen ilme ja paikoitellen omaperäiset hahmot pelastavat toki paljon ja buustaavat tunnelmaa siinä määrin, että (lopulta melko yhdentekevää) juonta jaksaa tahkota eteenpäin kevyestä ontumisesta huolimatta. Tosin vaikka kenttien grafiikka on hienoa, ei varsinainen kenttäsuunnittelu erityisemmin säväytä.

Kaikkine puutteineenkin peli on kyllä vähintään hyvää keskitasoa. Moni on varmasti odottanut Ragelta huomattavasti enemmän ja näin ollen myös pettynyt pahemman kerran. Ihan mukavia pelitunteja se kuitenkin tarjoaa kosolti, jos on valmis hyväksymään sen faktan, että mistään klassikosta ei nyt ole kysymys. Tämän päivän tusinaräiskintöjen joukossa se on kuitenkin ihan kohtuullinen yritys nousta massasta.