Wiin jouluhitti The Legend of Zelda: Twilight Princess on yksi parhaista, ellei paras peli jota olen muutamaan vuoteen pelannut, eikä tätä lausuntoa mutta-sanalla jatketa. Jotain jäi silti saavutettavaksi iäkkään sarjan seuraavallekin osalle, Twilight Princess kun ei ottanut kaikkea irti Wiin omalaatuisesta ohjaimesta. Uuden Zeldan koti on Nintendo DS, mutta yhtä kaikki se vastaa haasteeseen. Super Nintendon ja Gamecuben Zeldoja yhdistelevä Phantom Hourglass todistaa, ettei konsoleissa ole kummallisia ominaisuuksia, pelitaloilla vain on hankaluuksia ymmärtää niiden potentiaalia. Koko ongelmanratkaisusta, taistelusta ja merenkäynnistä koostuvan seikkailun voi läpäistä pelkkää kynää käyttämällä, mitä nyt mikrofoniin on huudeltava tilanteissa, joissa huutaminen on se loogisin ratkaisu.



Kuten piirroselokuvamaisesta tyylistä voi päätellä, on Phantom Hourglass jatkoa Zelda: Wind Wakerille, jossa nuori sankari Link ylitti meret komentaen tuulta tahtipuikollaan ja pelasti prinsessa Zeldan pahalta Ganondorfilta, kuten aina. Phantom Hourglass muistuttaa tapahtumista pikaisesti ja sitten Zelda, alias Tetra hankkiutuu pulaan Nintendon naiskuvan mukaisesti. Aavelaiva vie prinsessan rooliin nihkeästi suhtautuvan merirosvottaren mennessään, joten siinähän Linkillä on tavoitetta kerrakseen, suurempaa uhkaa odotellessa. Tyhjänpäiväinen tarina kulkee eteenpäin sujuvasti vailla jahkailua. Tapahtumapaikoista tärkeimmäksi nousee merenkuninkaan kirottu palatsi yhdellä vetisen Hyrulen monista saarista. Mitä enemmän hiekkaa Link löytää taianomaisista turbotavaroista tärkeimpään, Phantom Hourglassiin, eli aavetiimalasiin, sitä pidempään hän voi palatsissa seikkailla.

Tahtipuikon kadottanut sankarimme taittaa merta höyrylaivalla, jonka kapteeni Linebeck, köyhän miehen Jack Sparrow, on tällä kertaa se näkyvin sivuhenkilö. Rakastettuani Twilight Princessin supersöpöä Midnaa kuin kulahtanutta pehmotiikeriäni, otin Linebeckin henkilökohtaisena loukkauksena. Phantom Hourglass ei ole erityisen tunnelmallinen peli, vaikka Wind Waker sinänsä on kelpo valinta esikuvaksi. Raudan huomioon ottaen kyseessä on audiovisuaalisesti vaikuttava, tasavahva suuri seikkailu – joten mikä mättää? Jokaista Zeldaa tekee mieli kutsua nerokkaaksi, niin myös tätä, mutta ehkä ongelma on se, että suurin osa Phantom Hourglassin nerokkuudesta on peräisin kontrolleista, ei niinkään maailmasta, jossa niitä käytetään. Zeldojen kuuluisa erikoisesinevalikoimakin on tällä kertaa "vain" eri tavalla ohjailtava kokoelma tuttuja esineitä.



Totutusti seikkailu on hyvin selkeä polku, jolta voi alun jälkeen poistua etsimään salaisuuksia ja suorittamaan sivutehtäviä. Link koluaa saaria päästäkseen sisään labyrintteihin, joiden lopussa odottaa loppuvastus, jollaisen voitettuaan saa jotain, mikä auttaa toisaalla. Labyrintit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Taistelut suurten hirviöiden kanssa ovat kiukustuttavan helppoja, mutta taattuun tapaan yhtä mielikuvituksen lentoa: erityisen hyvin mieleen jäi näkymätön jättiläinen, jonka oma näkökulma esitettiin ylemmässä ruudussa. Ongelmista yksinkertaisimmatkin ovat hauskoja ratkaista ja aika ajoin eteen tulee jotain fiksua, minkä selvittämisestä voi sitten kiitellä itseään. Zeldoja ikänsä pelanneen näkökulmasta hölmönhelppo peli muuttuu takuutavaraksi, kun lukuisat sen tarjoamat neuvot jättää lukematta.

DS:n napit toimivat oikoteinä tietyille komennoille, mutta lähes kaikki sujuu kätevimmin kynällä. Kynäily on kaikkinensa hämmentävän sujuvaa: ohjauksen osaa ennen kuin sitä on edes kokeillut. Link liikkuu minne osoitetaan, lyö ketä tahdotaan, osuu ammuksilla mihin näpäytetään ja vetää vipuja ja kanniskelee ja käyttää esineitä aivan yhtä sujuvasti kuin muillakin ohjaimilla. Erityisen onnistuneesti taskukonsolille on kääntynyt perustyökalu bumerangi, jonka liikeradan saa itse piirtää, vaikkapa osuakseen vihollista takaraivoon. Karttoihin piirtely puolestaan on jotain, mitä tällaiset pelit ovat aina kaivanneet, väittää ruutupaperia kuluttanut arvostelija. Paitsi että karttoihin voi piirtää vapaasti muistiinpanoja, perustuu osa ongelmista yksinomaan viivojen vetelyyn ja maalaisjärkeen.

Merellä seilaaminen ei ole aivan yhtä eeppinen tai saumaton kokemus kuin Wind Wakerissa, mutta mittakaava on riittävä ja rytmitys jopa onnistuneempaa. Pelaajan piirrettyä merikarttaan reitin, kulkee S.S. Linebeck perille automaattisesti. Matkan aikana pelaajan tehtäväksi jää kameran vapaa pyörittely salaisuuksien ja hirviöiden varalta ja jälkimmäisten tykillä ammuskelu. Yhdessä monista minipeleistä meren pohjasta voi onkia aarteita, kunhan omistaa nosturin ja aarrekarttoja. Veneen osia löydettyään S.S. Linebeckiä voi tuunata satamassa.



Phantom Hourglass tarjoaa myös kaksinpelin, jota voi pelata sekä netissä että kahdella DS:llä yhden kasetin kautta. Kyse on useampaan erään jakautuvasta kissa- ja hiirileikistä. Pelaaja, joka on Link, juoksentelee perinteiseen tyyliin labyrintissä ja yrittää kuljettaa triovoiman palasia kotipesäänsä. Vastustajalla kuvaruudut ovat päinvastoin ja hän piirtelee karttaan viivoja, joita pitkin kolme hänen komentamaansa voittamatonta aaveritaria kulkee. Jos ritari lyö Linkiä, roolit vaihtuvat, kuten käy lopulta myös kellon kilahtaessa.

Triovoimanpalaset pysyvät siinä minne ne on jättänyt, joten varsinkin ensimmäisen Link-vuoronsa voi käyttää palikoiden strategiseen viskelyyn. Palikoita voi myös ryöstää vihollisen pesästä, mistä on hyötyä vain, jos ne saa vietyä kotiinsa saakka. Yksinkertaisen toimivaa ja hyvin tasapainotettua toimintaa maustavat muutamat Linkin kerättävissä olevat esineet ja se, että vain Link voi käyttää tikkaita ja vain ritarit voivat kulkea läpi tiettyjen esteiden. Ei pelimuoto kauaa kerrallaan kiinnosta, mutta mukavasta välipalasta on kyse. Seuraakin tuntuu linjoilla riittävän.



Zelda-sarja on niin selkeästi omalla tasollaan ja omaa lajityyppiään, ettei uutta osaa voi verrata kuin aiempiin Zeldoihin. Tavallaan voisi murjaista, ettei Phantom Hourglass ole nappisuoritus, mutta lopulta tuntuu oikeammalta todeta, että kyllä se on, se vain ei ole täydellinen Zelda. Esimerkiksi hiljattain kehumani Super Paper Mario ei korkeasta laadustaan ja piristävästä omaperäisyydestään huolimatta nouse Zeldojen vuosikymmenien aikana hioutuneen täyteläisyyden tasolle. Seuraava DS-Zelda eittämättä kaipaa muutakin innovatiivista kuin kynäohjauksen, Phantom Hourglass taas periaatteessa ei.

Seikkailu kestää noin 20 tuntia, kunhan ei porhalla täyttä höyryä eteenpäin, vaan muistaa nautiskella merestä. Ainoat tylsän tapaiset hetket koetaan merikuninkaan palatsissa, jossa tietyt kohdat joutuu pelaamaan useaan kertaan tiimalasi-teeman vaatimuksesta. Myönnän tylsyydestä nautiskelun olevan taitolaji, mutta itse en tätäkään yksityiskohtaa muuttaisi, hatara tunnelma kun tuskin kestäisi kolahdusta: lumotun hiekan keräämisestä haihtuisi taianomaisuus, ellei hiekan vaikutus olisi käsin kosketeltava. Phantom Hourglass on tällaisenaan erinomaisen viihdyttävä peli, kovemmalla haasteella ja mielenkiintoisemmalla tarinalla se olisi erinomaisen viihdyttävä Zelda.