Games Workshopin luoma Warhammer -brändi on ollut myös tietokonepelaajien seurana jo liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Itse tutustuin sarjaan vuoden '92 tienoolla Gremlinin tekemän, orggis-Warhammereista selvästi kevennetyn Space Crusaden Amiga-version kautta, joka oli uskollinen käännös samannimisestä lautapelistä. Muistelen edelleen erittäin suurella lämmöllä tuota vuoropohjaista strategiapeliä, jossa raskaaseen rautaan pukeutuneet sankarit yrittivät epätoivoisesti tyhjentää avaruusaluksen käytäviä ikäväluonteisilta örmyiltä. Hieman myöhemmin julkaistu, niin ikään samannimiseen lautapeliin perustuva Space Hulk oli tunnelmaltaan pykälän verran ahdistavampi ja pelottavampi tapaus. Taisteluiden reaaliaikaisuuden mukanaan tuoma superkorkea vaikeustaso piti huolen siitä, että kyseinen julkaisu ei saa osakseen minulta yhtä lämpöisiä muistoja, kuin todennäköisesti varsin monelta 90-luvun puolivälissä vaikuttaneelta pelikriitikolta.

Suurin osa Warhammer-tietokonepeleistä on ollut enemmän tai vähemmän reaaliaikaisia strategiapelejä. Space Marine antaa vaihteeksi pelaajalle mahdollisuuden päästä osaksi intensiivisempää taistelua. Monimutkaisemmat taistelustrategiat voi nakata romukoppaan, sillä tällä kertaa leivotaan Orkkeja kuonoon suoraviivaisemmin kuin suorin viiva. Pelimaailmasta tutut termit hack & slash sekä shoot 'em up tulevat pelaajalle hyvinkin tutuiksi. Tämä yksinkertaisen nerokas yhdistelmä toimii paremmin kuin VR:n vessa. Moottorisahamiekka surraa pahiksista sikanautajauhelihaa vähintäänkin tyydyttävästi. Jos ihokontakti ei juuri sillä hetkellä kiinnosta, sen kun naksautetaan nappia örmyjen otsaan toinen toistaan miellyttävämmillä tykeillä.



En ole koskaan ollut suuri hack & slash-pelien ystävä, koska suurin osa kokeilemistani genren edustajista on käynyt varsin pian tylsäksi ja itseään toistavaksi. Space Marine onnistuu siinä missä moni muu on mennyt syvälle metsään. Toiminta on tunnista toiseen erinomaisen viihdyttävää ja ennen kaikkea todella koukuttavaa. Valitsin itse aikataulullisista syistä helpoimman vaikeustason, mikä osoittautui ilmeisen oikeaksi valinnaksi, sillä haastetta piisasi silti miltei hermojen menettämiseen asti. Huolimatta yli kymmenestä kuolemasta samassa kohtaa, ei intoni silti haalistunut. Päinvastoin - en muista, koska viimeksi jokin peli olisi saanut meikäläisen valvomaan aamuneljään (Minecraftia ei lasketa) hakaten sitä yhtä vaikeaa kohtaa, ja sitten vielä sen jälkeen ihan vähän aikaa vielä.

Taistelusysteemi on perin helppotajuinen. Avaruusmariini ei turhia suojaudu, vaan lappaa vihollisen niskaan iskuja niin kauan kun henki pihisee. Osa vihollisista vaatii erityisiä komboiskuja nujertuakseen. Asevalikoima on pohjimmiltaan sitä samaa peruskamaa, mitä muissakin räiskintäpeleissä, mutta niihin on saatu ujutettua sopivasti munaa. Hauskinta pelissä lienee kuitenkin rehti käsikähmä. Välillä pahiksia pyrkii rynnimään pelin karismaattisen päähahmon, Tituksen niskaan sen verran suurina ryppäinä, että pakkohan noita on hieman harventaa sarjatulella. Myös käsikranaatit helpottavat taakkaa huomattavalla tavalla. Osanottajia taistelun timmellyksessä on varsin sopivasti, jotta toiminta pysyy alati mukavan intensiivisenä. Koska pelin perusasiat ovat muuten kunnossa, en edes ehtinyt keskittymään sellaisiin epäolennaisuuksiin, kuin perin ahtaisiin ja skriptattuihin kulkureitteihin.



Yksi pelin innovaatioista on pelaajan energiapalkki, joka ei täyty hetken hengähtämällä, eikä pelaajan matkan varrelle ole liioin tiputeltu lääkintäpakkauksia. Vanha sanonta ”sillä paranee, millä on tullutkin” pitää tietyiltä osin paikkansa, sillä terveys paranee mätkimällä sopivia komboja vihollisten niskaan. Kun ylempänä kirjoitin, että strategian voi tässä pelissä nakata syrjään, valehtelin ehkä hitusen. Vaikeustason korkeus pitää näet huolen siitä, että pelisilmää on syytä harjoittaa, jotta hurjan taistelun timmellyksessä kykenee löytämään sopivan uhrin terveyspalkin lataamista varten. Huonolla hetkellä väkijoukon keskellä toteutettu energianlatausliike aiheuttaa lähinnä päinvastaisen lopputuloksen. Päätön sohiminen ei todistetusti muutenkaan edistä peliä oikein mitenkään, vaikka alkumetrien perusteella voisi vetää toisenlaisiakin johtopäätöksiä. Kenttä- ja vihollisten suunnitteluun on selkeästi käytetty useita miestyövuosia, mikä käy ilmi etenkin pelin päästyä alun jälkeen kunnolla vauhtiin.

Yksi Space Marinen valttikorteista on se, että tuttua brändiä on osattu hyödyntää erinomaisen hyvällä maulla. Pelissä on paljon tuttuja juttuja, jotka todella nostattavat yleistä fiilistä, kuten selkeästi tunnistettavat aseet, jotka ovat liimautuneet takaraivon syövereihin jo 90-luvun alkupuolen peleistä. Mariinit kuvataan juuri niin munakkaina ja pysähtymättöminä sotakoneina, kuin nyt vain voi kuvitella. Hahmojen koleasta attituudista huolimatta ne eivät unohdu samalla hetkellä kun pelikoneesta katkeaa virta. Jopa pelin juoni on ihan kohtuullisen kulkeva ja siihen on selvästi jopa keskitytty, mikä tuntuu niin ikään olevan nykyräiskinnöissä harvinaista herkkua.



Silloin, kun moni asia on tehty hyvin, ei epäkohtiin tule tartuttua niin hanakasti. Aika vähän negatiivista huomautettavaa Space Marine ansaitseekaan. Toisinaan viholliset jäävät hölmösti jumiin kentän rakenteisiin, mutta siinäpä ne isommat valituksen aiheet melkein olikin. Räjähtelevät kamikaze-koirat ottavat toki pelaajan kupoliin enemmän kuin tarpeeksi, kun niiden onnistuu hiipiä tykö tämän tästä, mutta ehkäpä vika piilee lähinnä valittajan pelitaidoissa. Kaikkiaan viholliskavalkadi on miellyttävän monipuolinen. Vaikka hahmojen naamagrafiikka ei silmiä suoranaisesti hivele, on pelin visuaalinen toteutus kokonaisuutena todella tyylikästä jälkeä. Grafiikkamoottori ei ole teknisesti aivan viimeisintä huutoa, mutta ruutu päivittyy pehmeästi ja silmä lepää, minkä pitäisi riittää useimmille. Myös äänimaisema tyydyttää vaativammankin pelaajan vaatimukset.

Pelin tylsintä ja mielikuvituksettominta antia edustavat moninpelitilat, joita löytyy kokonaista kaksi kappaletta. Kumpikaan näistä ei pidä sisällään oikein mitään hätkähdyttävää. Valittavana on perinteikästä team deathmatchia sekä kohteenvaltausta. Molemmat on nähty ja koettu aika turkasen moneen otteeseen. Co-op-pelitilan on lupailtu ilmestyvän lokakuun loppupuolella ilmaisena latauksena pelin ostaneille, mikä kuulostaa kieltämättä hyvältä.

Warhammer 40,000: Space Marinen tekijät ovat keksineet jokusen pyörän uudestaan ja muodostaneet niistä voimallisen ja rullaavan kokonaisuuden. Varsin usein, kun genrejä aletaan ennakkoluulottomasti ja suin päin yhdistelemään, saadaan aikaiseksi lähinnä sekava soosi, joka muodostaa pelaajan päähän liikaa kysymysmerkkejä. Pelintekijöillä on ollut tällä kertaa selvästi todella selkeä visio, mitä pelistä halutaan tehdä ja siksi pelaaja voi keskittyä viihtymiseen. Räiskintä ja hutkinta toimivat hienosti sulassa sovussa ja tekevät kunniaa elinvoimaiselle ja pitkät juuret omaavalle pelibrändille, nostaen sen profiilia eittämättä entistä korkeammalle.