Resistance: Fall of Man oli ilmestyessään varsin suuri hitti. Kokeilin sitä aikoinaan itsekin, mutta en päässyt ollenkaan kiinni pelin tunnelmaan. Muistan pelistä lähinnä sen, että meininki oli hyvin kliseistä perusräimettä, perin keskinkertaisilla grafiikoilla höystettynä. Pelasin kyllä pelin jatko-osaakin, mutta myönnettäköön, että siitä ei jäänyt oikein minkäänlaista muistijälkeä takaraivooni. Tokihan kaikki muistavat kyseisestä pelistä Seppo Taalasmaan kotimaiset spiikkaukset, joihin oli ehkä hiukan vaikea suhtautua – miksi ihmeessä K-18-peli täytyi dubata suomeksi? Pelinä laskisin myös Resistance 2:n hyvin pitkälti kertakäyttöviihteeksi. Vaan kun tämän sorttinen viihde on sitä mikä myy, niin jatko-osilta ei vain voi välttyä. Onnistuukohan pelin kolmas tuleminen kutittelemaan jälkensä pelaajan hypotalamukseen, kuulen teidän siellä jo miettivän.



Pelisarjan pahimpana perisyntinä on mielestäni tähän asti ollut kevyt hengettömyys sekä varsin vahva omaperäisyyden puute. Pelaaminen on ehkä ihan kivaa, mutta sikaria pelintekijät eivät ansaitse. Pelinä Resistance 3 noudattelee edelleen räiskintäpelintekijän oppaan neuvoja orjallisesti - ehkä turhankin. Lähdetäänpä nyt liikkeelle vaikkapa pelin lähtökohdasta:

Maailmassa on jäljellä enää yksi, ja vain yksi mies, joka voi pelastaa ihmiset pahojen, maailman vallanneiden Chimeroiden kynsistä. Sori, en kai vain spoilannut paljastamalla pelin juonen näin etukäteen? Jatketaanpa sitten pilaamista kertomalla, että erityisen suuria yllätyksiä ei matkan varrelle satu. Lieneekö tarpeen edes tuhlata palstatilaa kertomalla teille sadannen kerran, mitä räiskintäpeleissä nyt yleensä tapahtuu... ahdas putki, skriptatut pahikset, välillä jotain isoja bosseja, tukikohdan puolustamista, raiteilla liikkuvan kulkupelin kyydistä vihollisten ammuskelua... muodostakaa näistä tukisanoista vaikkapa hienoja lauseita. Johan tässä alkaa V2.fi:n räiskintäpelivastaavakin kypsyä ainaiseen samojen asioiden toistelemiseen.



Niin paljon kuin kyynisyys uhkaakin tässä vaiheessa arvostelua nostaa päätään, on todettava, että kyllä Resistance 3 on yhtä kaikki varsin viihdyttävä peli, kaikkine stereotypioineen. Viihtyisyyttä lisää muun muassa todella näyttävä ja hyvällä maulla toteutettu grafiikka, joka myös pyörii varsin mallikkaasti. Kenttätaiteilijat ja muut pelisuunnittelijat ovat todella panostaneet tunnelman luomiseen. Pelin sisältä löytyy sitä aiemmista osista uupunutta tunnetta, vaikka pelin juoni onkin toki enimmäkseen perin höpsö. Tunnelmasta toiseen liikutaan sopivissa annoksissa. Armottoman räimeen keskelle on ripoteltu lyhyitä suvantokohtia, joissa pelaaja voi tuntea olonsa pienen hetken turvalliseksi, kunnes mättö taas seuraavan nurkan takana jatkuu entistä rajumpana.

Pahiksen virkaa täyttävät Chimerat ovat vihollisina melko tavanomaisia avaruudesta saapuneita örmelöitä. Erilaisia vihuja ei ole mainittavan suurta määrää, mutta keskinäisiä eroja on kuitenkin riittävästi, jotta meno ei kävisi erityisen tylsäksi missään vaiheessa. Chimerat ovat kieltämättä varsin hanakoita vastuksia, jos kohta välillä hiukan turhan kamikaze-henkisiä. Mikäs siinä, kun lähitaisteluun parhaiten soveltuva haulikko on kuitenkin yksi pelin tyydyttävimmistä asioista. Hieman ehkä yllättävänä ässänä hihassa pelaajan energiataso ei palaudu ennalleen piilossa kyhjöttämällä, kuten viime vuosien FPS-peleissä on ollut tapana. Elinvoimaansa ei siis kannata tuhlata, vaikka ensiapulaukkuja onkin tarjolla yleensä joka nurkan takana. Tiiviin tunnelman luomiseen ratkaisu onkin omiaan, kun seuraavaa liikettä täytyy aina hivenen arpoa, eikä voi vain tuudittautua siihen, että hetken huokauksella haavat paranisivat.

Pelaajan asereppu on onneksi päivitetty edellisen osan jäljiltä enemmän tuliluikkuja vetävään versioon. Kakkososan (ja lukemattoman muun pelin) kahden aseen rajoitus olikin ehkä hiukan hölmö idea. Aseet ovat lähtökohtaisesti peruskauraa, mutta melkein jokaisessa on jokin näpsäkkä lisätoiminto. Haulikko räiskii perinteisten haulien lisäksi kranaatteja ja saapa eräällä konetuliaseella merkattua vihollisen siten, että luodit seuraavat kyseistä piruparkaa, vaikka tämä yrittäisi rämpiä pakoon. Klassinen Magnum .44:kin räimii varsin tyydyttävästi räjähtäviä luoteja. Turhien helpotusten listaan kirjattakoon epäreilusti seinien läpi (!) ampuva Auger Mark II. Pelin edetessä pelaajalle tarjotaan myös astetta kovemman luokan kättäpidempiä, mutta sen jo varmaan arvasittekin, kun kyseessä on kuitenkin perinteitä kunniottava räiskintäpeli. Aseet myös tykkäävät, että niillä ammutaan. Pyssyt näet kehittyvät sitä mukaa kun niitä käytetään. Tämä sopii pelin henkeen varsin mainiosti, kun pelaajan ei varsinaisesti tarvitse miettiä, mihin kovalla työllä ansaitsemansa kokemuspisteet tuhlaisi.



Hiukan toistakymmentä vuotta sitten ihmiset saattoivat kerääntyä saman pelikoneen ääreen viihtymään kimppakivan parissa. Viime vuosina jaetun ruudun kaksinpelit ovat olleet harmillisen vähissä. Resistance 3 tarjoaa kaikkien sosiaalisten tapausten iloksi mahdollisuuden pelata juonimoodia kaverin kanssa samalla konsolilla. Toki juonta voi läpäistä myös netin välityksellä, mutta siihenkin tarvitaan ystäviä. Co-oppiin ei valitettavasti voi valita kanssapelaajaansa arvalla maailmalta, mikä aiheutti arvosteluhetkellä lähinnä yksinäisiä hetkiä. Toisaalta meikäläisen kaveripiirin pelimaku on muutenkin sen verran omastani eriävä, että taitaapa jäädä kimppavallankumoukset suorittamatta joka tapauksessa.

Tarjolla on kuitenkin perinteistä deathmatchia, tiimeissä ja erikseen, sekä lipunryöstöä ja muuta enemmän tai vähemmän lukuisista peleistä tuttua huttua, jota voi sentään harjoittaa tuikituntemattomien kansas. Sääli sinänsä, että juuri muihin kuin deathmatcheihin ei pelaajia testihetkellä vielä riittänyt. Itse kun en ole mikään tappomatsien ylin ystävä. Monien muiden perustoimivien ratkaisujen ohella myös nettipelin paras koukku, eli verkkainen hahmokehitys on mukana myös Resistance 3:ssa. Kokemuspisteiden karttuessa pelaaja saa vapaammat kädet vaikuttaa pelihahmonsa ulkomuotoon, sekä tietysti tappotyökaluihin. Käytettyjen pelien suurena ystävänä en oikein arvosta sitä, että Resistance 3:n nettiominaisuudet saa käyttöönsä vain kertakäyttöisen koodin avulla, joka toimitetaan uuden pelin mukana. Käytetyn pelin hankkinut joutuu siis varsin suurella todennäköisyydellä lunastamaan moisen pleikkarin omasta kaupasta rahalla.



Vaikka Resistance -sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät itseäni isommin säväyttäneet, puolustaa sarjan kolmas osa paikkaansa aiempaa korkeammilla tuotantoarvoilla. Peli tuntuu hiotummalta ja teknisesti kunnianhimoisemmalta. Myös juoni, kaikessa korniudessaan, kulkee yllättävän sujuvasti eteenpäin, jos kohta henkilöhahmot jätetäänkin hieman lättänöiksi. Jännitystä pidetään yllä taidokkaasti ja tunnelma on todellakin kohdallaan. Vaikka peli on käytännössä moneltakin kantilta tarkasteltuna hiilikopio lukuisista muista räiskintäpeleistä, eivät perinteiset ratkaisut tunnu mitenkään erityisen väärältä, eikä niihin välttämättä kiinnittäisi edes huomiota, ellei sattumoisin olosuhteiden pakosta olisi tarve suhtautua peliin astetta analyyttisemmin.