Todettakoon, että olin hieman yllättynyt siitä, ettei Colin McRae -sarja päättynytkään rallimestarin äkilliseen poismenoon. Jo DiRT 2:ssa suoritettiin enemmän tai vähemmän tahdikas valtikan siirto autopelleily Gymkhanan keulahahmo Ken Blockille, ja sarjan uusin painos eteneekin sitten jo pelkän lisänimen turvin.

CMR lähtikin juuri ensimmäisen LiKA-osansa myötä pelkän rallin simuloinnista linjalle, jossa tarjoillaan otteita vähän kaikenlaisesta moottoriurheilusta. Tämä oli luonnollisesti pettymys sarjan faneille, mutta jonkinlainen helpotus heille, joiden mielestä eri numero- ja vuosiversioita oli jo todella vaikea erottaa toisistaan. Itse kuuluin jälkimmäiseen ryhmään siitä huolimatta, että arvostin etenkin alkupään kilinkolinien pseudorealismia. Kakkosessa homma tosin lipsahti niin X-Games-ultracool-superhip-whoahdudeksi, että sain näppylöitä jo alkudemosta.




Valitulla linjalla jatketaan, ja uusin DiRT kattaa hiilidioksidin tuottamisen alalajeja rallista rallikrossin, aavikkorallien ja jäärata-ajon kautta driftailuun. Normaaliin tapaan kisat on jaettu sarjoihin, joissa kerätään pisteitä, ja pisteillä avautuu ensin saman sarjan muita kisoja ja myöhemmin uusia sarjoja.

Tämä tarkoittaa, että pelaaja tutustuu alusta asti erilaisiin autoilumuotoihin pikaisten rykäisyjen kautta. Puristeilla tämä nostaa niskavillat pystyyn, mutta jos suhtautuu asiaan niin, että tämä ei haittaa, se ei haittaa. DiRT 3 ei vaadi kovaa aikapanostusta, vaan kisat voi tykitellä läpi omassa tahdissaan vaikka vartti kerrallaan.

Varsin pian pelaaja pääsee paneutumaan myös YouTuben ja Ken Blockin kautta pinnalle nousseeseen Gymkhana-ilmiöön. Kyse on käytännössä siitä, että autolla tehdään näyttäviä temppuja driftaamalla, hyppimällä ja pujottelemalla. Katsoessaan videoita saa sen käsityksen, että tämä tuskin on edes niin helppoa kuin miltä se ei näytä, ja tämä onkin oikeansuuntainen arvio. Vaikka osaisi pelata peliä muuten niin, että kisat on hierottu kultamitalitasolle, on Gymkhana Schoolissa luvassa runsaasti nöyryyden opettelua. Autojen ajo-ominaisuudet on tätä lajia varten ruuvattu aivan erilaisiksi kuin normaalisti ja puuha on muutenkin hyvin toisenlaista.




Tehtäköön kuitenkin selväksi, että DiRT 3 on hyvä peli. Jo ensimmäisen radan ensimmäisessä kaarteessa tuntee, että pelin ohjaustuntumaa ei ole tyritty, toisin kuin vaikkapa karmeassa WRC-lisenssipelissä. Autot on helppo saada hallintaan normaalillakin ohjaimella, ja jopa ohjaamonäkymä on kerrankin käyttökelpoinen.

Ulkonäköpuolellakin ollaan täysin ajan tasalla, kuten Codemastersin autopeleiltä on ollut lupa odottaa. Kauniit maisemat vilistävät ohi vauhdilla (Suomikin näyttää Suomelta), vesiroiskeet sumentavat näkökentän, ovien pleksit hajoavat osiin ja koripaneelit irtoilevat. Vaurioilla on myös muuta kuin kosmeettista merkitystä, jos niin haluaa. Kun mällää kunnolla ja onnistuu vaikkapa irrottamaan renkaan, loppuu kisa siihen paikkaan.

Varmasti osittain mainitun WRC-pelin vuoksi pelillä ei ole virallista lisenssiä. Tämä tarkoittaa, että tiimit väreineen ja muut kuljettajat eivät ole oikeita. Kuskien kohdalla tämä ei haittaa, mutta limenvihreä A-ryhmän Lancia Delta on kyllä jo jonkinlainen rikos ihmisyyttä kohtaan.




Nykymuodin mukaisesti peli tarjoaa (ja mainostaa) runsaasti DLC:tä. Autovalikoimaa, ratoja ja sitä kautta jopa uramoodin osakilpailuita saa ostettua. Pelin toki voi pelata “läpi” ostamatta mitään, mutta kieltämättä mahdollisuus tienata vaikkapa 20 pistettä ajamalla ostotehtävä on aika houkutteleva, puhumattakaan siitä, että autovalikoimaan saa rahalla lisättyä Delta S4:n kaltaisia klassikoita.

Eräs asia, josta etenkin DiRT 2 oli jo surullisen kuuluisa, olivat äärimmäisen raskaat ja sekavat valikot. Tässä suhteessa on onneksi toimintaa järkeistetty ja menut ovat nyt järjellä käsitettävissä, eikä päästäkseen ajelemaan vapaasti tarvitse odottaa kymmentä minuuttia.

Myös moninpeliin on ujutettu lisähauskaa. Perinteisten pelimoodien lisäksi tarjolla on erikoisia Zombie-tiloja, joissa autot “tartuttavat toisiaan” tai torjuvat hyökkäystä ajamalla pahvikuvia nurin. Etenkin litta-tyyppinen Outbreak oli Gymkhana-autoilla ihan nastaa, ainakin kunnes mukaan tuli pelaaja, joka tunsi kentän muutamat tasoglitchit ja osasi hakeutua niiden suojaan. Peliseuraa oli muutenkin tarjolla hyvin.




DiRT 3 on siis likimain juuri niin hyvä, kuin rallipeli voi olla tällä konsolisukupolvella ja näillä reunaehdoilla. On vaikea nähdä merkittäviä edistyaskeleita grafiikan suhteen ennen konekannan uusiutumista, eikä pelattavuuskaan tästä juuri parane, ellei sitten tavoitella mahdollisimman realistista (eli vaikeaa) ajotuntumaa.

Pelin ongelma onkin vähän siinä, että ellet ole maailman kovin autofriikki ja omistat jo edellisiä DiRT:ejä, tämä ei tarjoa paljon uutta. Muutama uusi kilpaluokka ei kuitenkaan pakkaa juuri sekoita. Jos taas olet se maailman kovin auto- ja erityisesti rallifriikki, WRC-lisenssin puute autoissa häiritsee vähän, jatkuva poukkiminen lajista toiseen enemmän. Ehdotukseni olisikin, että WRC-lisenssin voisi jatkossa antaa Codemastersille ihan puhtaasti teknisten meriittien perusteella toistaitoisen Black Beanin sijaan, ja sitä myöten DiRTiin voisi upottaa mukaan vakavasti otettavan rallikauden ja oikeat teippaukset. Silloinkaan ei vielä liikuttaisi missään Richard Burns Rally -tasolla realismissa, mutta ainakin tämä “kaikille jotain” -kattaus täyttäisi tarkoituksensa paremmin.