F.E.A.R. -pelisarjan matkan varrelle on osunut sekalaisen tasoisia julkaisuja. Sarjan ensimmäinen, vuonna 2005 julkaistu osa onnistui osumaan sekä kriitikoiden, että pelaajien sykkivään pelisuoneen. Menestys johtaa aina jatko-osiin, joten sittemmin ilmestyivät lisäosat Extraction Point sekä Perseus Mandate. Näiden jälkeen julkaistiin myös varsinainen lisäosa Project Origin, joka sekoitti pakkaa sikäli, että julkaistujen lisäosien eteenpäin viemä juoni unohdettiin oikeastaan kokonaan. Kolmososa pyrkii nyt viemään hyvin alkuun lähtenyttä juonta rehdisti eteenpäin. Pilattakoon yllätystä sen verran, että jatko-osan mahdollisuutta ei varsinaisesti suljeta pois, vaikka pelin lopussa varsin paljon merkittäviä asioita tapahtuukin.



F3ar jatkaa tutuksi tulleella tiellä, joten kyseessä on edelleen ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä kuvattu räiskintäpeli, jota on maustettu kevyehköillä kauhumausteilla. Horrorin määrä kasvaa hieman pelin loppua kohden, mutta ehdottomasti enemmän jäin kaipaamaan kunnon säikyttelyä. Toisaalta varsin merkittävän osan pelin pelottavuudesta nakersi luonnollisesti ajankohta, jolloin ehdin peliä pelaamaan. Kirkkaana kesäpäivänä pelin tunnelmasta katoaa noin 85 %. Nyt kun illat alkoivat vihdoin hiljalleen hämärtää, suosittelen ehdottomasti sammuttamaan valot, säätämään monitorin gammat riittävän tummalle ja käyttämään mieluiten kuulokkeita, jotta äänimaailmakin loisi mahdollisimman mukaansatempaavan ilmapiirin. Tämä auttaa huomattavalla tavalla nostamaan pelin tusinaräiskintöjen suosta piirun verran korkeammalle.

Puhtaasti pelillisesti ajateltuna F3ar on kuin onkin hyvinkin yllätyksetöntä räiskintää, bullet-time -hidastuksineen kaikkineen. Harmillisen suuri osa pelistä kuluu hyvin sieluttoman räiskimisen parissa, välillä vaarallisesti tylsistymisen rajamailla liikkuen. Onneksi pelintekijöiden pelisilmä on toiminut, ja juuri kun haukotus on kumpuamassa, tyrkätään pelaajan kouraan aina yhtä viihdyttävä tarkkuuskivääri. Kun tästä ollaan taas toivuttu, istutetaan pelaaja jo mech-henkisen peltiheikin puikkoihin. Yhtä kaikki, jäin kaipaamaan vielä enemmän tunnelmallista valojen ja varjojen leikkiä, jota tarjoillaan tällä kertaa harmillisen säästeliäästi.



Peliin on eksynyt muutamia immersiota inhottavasti nakertavia ratkaisuja. Esimerkiksi se, että pelaajan asevalikoima nollautuu selittämättömästi aina tason vaihtuessa uuteen, ärsyttää yllättävän paljon. Pelillistä merkitystä tällä ei toki juuri ole, koska uusia aseita on yleensä tarjolla heti ensi metreillä. Muut valituksen aiheet liittyvät lähinnä pelimoottorin rajoituksiin: Pelin fysiikkamoottoria ei hyödynnetä järin rajulla kouralla. Raketinheitin saattaa kyllä tuhota joitain seiniä, mutta esimerkiksi puiset terassikalusteet ja pallogrilli tuntuvat olevan niitä esineitä, jotka jäävät jäljelle ydinsodan jälkeen torakoiden kaveriksi. Pieniä, mutta ah, niin ärsyttäviä asioita, joihin huomio kiinnittyy pelin timmellyksessä.

Lisäksi valittamisen aihetta voi kehittää sieluttomista (sielun-)vihollisista. Niiden tekoäly on jokseenkin kohtuullista, mutta 'se jokin' piipun toisen puolen edustajilta uupuu. Toisaalta itselleni meinasi jäädä myös välillä hieman epäselväksi, että ketä vastaan pelissä taistellaan, mikä tietysti kielii jonkinlaisesta pelisuunnittelullisesta ongelmasta. Peliä mainostetaan kauhun nimissä, mutta yllättävän vähän tuli eteeni tilanteita, jossa esimerkiksi olisin aidosti säikähtänyt. Enkä sano tätä sillä, että tahtoisin pröystäillä raudanlujilla hermoillani, sillä tunnustan olevani kohtuullisen helposti säikyteltävää sorttia.

Yksi F3arin pelottavuutta ehkä eniten rapistava seikka on mielestäni se, että pelin päähenkilö on itsekin ilmeisen paha. Jos laitetaan paha pahaa vastaan, ei se ole puoliksikaan niin pelottavaa, kuin jos kiltti, hyvä ja hiukan vaikka säälittäväkin hahmo joutuisi kohtaamaan samat kaameat kauhut. Toisaalta esimerkiksi nyt jo useamman vuoden vanha The Darkness onnistui kiertämään saman ongelman varsin hienosti kerrassaan loistavalla tarinankerronnalla. Pahasta tyypistä saatiin tehtyä pohjimmiltaan perin sympaattinen jannu, ikävine lonkeroineen kaikkineen. F3arin päähahmo säilyy alusta loppuun samana, kylmänä kahjona, johon samaistuminen on hyvin vaikeaa. Vaikka tarina onkin ihan ookoo-luokkaa, silti ihmetyttää, ettei John Carpenterin ja Steve Nilesin panosta oikeastaan huomaa, ennen kuin ehkä pelin viimeisellä tunnilla, joka onkin toki pelin voimallisinta antia.



Kenttäsuunnittelullisesti pelaajaa ohjastetaan ohkaista polkua pitkin kuin päkäpässiä narussa. Reittivalinnoilla ei tarvitse päätään vaivata, sillä kulkuväylä on enemmän kuin selkeä. Pelaajan takaa itsestään lukkiutuvat ovet sinetöivät viimeistään valmiiksi mietityn ja pääasiassa erilaisin laatikoin rajatun reitin. Nämä ovat niitä perusräiskintään kuuluvia elementtejä, jotka kuulemma tekevät pelikokemuksesta tiiviydessään elokuvamaisemman ja pitävät käsikirjoittamisen paljolti helpompana - uskottava kai se on. Enpä toisaalta jäänyt juuri kaipaamaan tätä laajempia kenttiä, sillä pelin tarjoama toiminta on varsin mukavasti viilattua ja sopivan action-rikasta.

Kenttien, tai kuten F3ar asian ilmaisee, intervallien, välissä pelaajan toimet arvioidaan pisteillä. Eri intervallien läpäisyyn on asetettu myös target time, joka ainakin omalla puolirauhallisella pelityylilläni ylittyi järjestäen kaksinkertaisesti. Jos yksinpelikampanjan keston laskisi kohdeaikojen perusteella, ei järin montaa tuntia kertyisi. Verkkaisella läpäisytahdillakin lopputekstit rullasivat ruudulla lyhyelläkin matikalla laskettuna selvästi alle kahdeksassa tunnissa. Yksikään kahdeksasta intervallista kun ei kestänyt yli tuntia ja osa jopa alle puoli tuntia. Tämän voi antaa kuitenkin ainakin osittain anteeksi, sillä uudelleenpeluuarvoa tarjotaan varsin tervetulleen moninpelin muodossa. Ennen muuta co-opina kampanjan vääntäminen on erittäin viihdyttävää hyvässä seurassa.

Vaikka osa lukijoista taitaa jo vihata viljelemääni perusräiskintä-termiä, käyttäisin sitä kaikesta huolimatta jälleen F3arin kohdalla. Keskivertopelistä on niin paljon helpompi luetella niitä kevyesti ärsyttäviä piirteitä, kuin niitä ihan mukiinmenevästi toteutettuja osa-alueita. F3ar puhkeaa kukkaansa vasta viimeisen tunnin aikana, mikä on sääli, koska jos myös pelin alkupuolisko edustaisi tunnelmaltaan vastaavaa laatua, olisi kyseessä ehdottomasti yli 90 pisteen arvoinen tuotos. Tällaisenaan peli jättää sellaisen tunteen, että pelintekijöiden kunnianhimoa ei ole saatu heräämään riittävässä määrin. Älkää toki käsittäkö väärin, F3ar ei ole missään nimessä huono peli. Sen pelattavuus on kaikkine kliseineen viilattu varsin viihdyttävälle tasolle, mutta juuri mikään osa-alue ei nouse keskiverron yläpuolelle. Suosittelen edelleen testaamaan The Darknessia, jos haluatte kokea, miten kauhuvivahteinen lonkeroräiskintä on mahdollista toteuttaa äärimmäistä tyylitajua osoittaen.