Kun Tim Burton teki Liisastaan värikkään ja pirteän CGI-flopin, jäivät ihmiset kaipaamaan synkempää, goottimaisempaa Liisaa. Pelinä tällainen oli olemassa jo vuonna 2000 American McGee’s Alicen muodossa. Burtonin elokuvan ilmestyessä kohina jatko-osasta kävi entistä kovempana, kun vanha satu oli otollisesti valtavirran huulilla. Ja onhan McGee’s Alicella aika kova kulttimaine. Alice: Madness Returns tuli ainakin omasta mielestäni tarjoamaan sitä synkkää ja vinksahtanutta maailmaa, jonka luulin olevan Burtonin erikoisalaa. Kannessa kiiltelevä K18-leima ja järkensä lopullisesti menettänyt Liisa lupasivat hyvää.




Liisa ei ole edelleenkään toipunut tulipalosta, joka poltti hänen perheensä. Päivittäisestä terapiasessiosta herätessä elämä viktoriaanisessa Lontoossa on karua. Perhe on kuollut ja orpokodin lapset pilkkaavat. Koko maailma on likainen ja rähjäinen. Pelaajalle kokemus on entistä karumpi. Tekstuurit ovat heti ensimetreiltä matalaresoluutioista mössöä, tavaraa ilmestyy ruudulle tyhjästä todella räikeästi ja hahmomallit ovat julmetun rumia. Tekee mieli päästä pois, kauas pois mielen synkimpiin syövereihin. Pakoon ihmemaahan, jonka näkymät ovat entistä lohduttomammat. Maailmassa kummittelee helvetillinen juna, joka korruptoi sen asukkeja ja kasvustoa. Liisan pään sisäinen, rikkonainen, mutta Lontoota värikkäämpi maailma on harvoine asukkeineen jo parhaimmillaan siedettävä katsoa. On kuitenkin uskomatonta, että grafiikka on aivan kaikkea väliltä ihan ok ja sysiruma. Useimmiten taso on sitä jälkimmäistä.

Liisa yhdistää yksinkertaisen tasohyppelyn hack’n slash -mätkintään. Tasohyppely on yleensä vain etenemisrasite, sillä Liisa hyppelehtii kepeästi jopa kolmoishyppyjä ja vieläpä pikkutuhmasti liitelee hameensa avulla. Mätkintään tarjotaan ykkösen tapaan eriskummallinen asearsenaali. Veitsi vaikuttaa vielä ihan normaalilta murhavälineeltä, mutta erikoisempaa suunnittelua edustavat konekiväärin tapaan toimiva pippurimylly, järeän moukarin korvaava keppihevonen sekä kranaatinheitinmäinen teekannu. Comboja ja näppäinsarjoja ei opetella, vaan jokaiselle aseelle on varattu yksi nappi. Taistelu koostuukin enemmän aseiden yhdistelemisestä erilaisiin tilanteisiin. Yleensä kovemmat viholliset ovat aina immuuneja kaikille paitsi yhdelle aseelle, kunnes heikkoon kohtaan on kerran survaistu. Helpommat viholliset voi hoidella vapaavalintaisella aseella, mutta etenkin loppua kohden hullujen teekutsujen järjestäminen lakaisee vihollislaumat kivuttomasti.




Jos nekkuunsa kuitenkin ottaa, voi Liisa vielä ruveta varsin hysteeriseksi. Viimemetreillä laukaistava hysteria on Liisan quad damage ja IDDQD samassa paketissa – veitsi tappaa kaiken lähes yhdestä iskusta, kuolla ei voi. Näillä avuilla kuolema korjaa yleensä lähinnä hyppiessä, ei vihollisia vastaan taistellessa. Kun asearsenaali kasvaa ja päivittyy tasoista kerättävillä hampailla (yäk), on taistelu perin toimivaa. Siitä puuttuu tietynlainen sulavuus, mutta vihollisilla on sopiva määrä kestoa, ja aseet niittävät tuhoa juuri sen verran, että mätke pysyy miellyttävänä. Kamera luonnollisesti kusee erityisesti taistelun aikana, mutta yllättyneitä lienee nolla.

Kun kaikki aseet on kerätty, alkaa homma kuitenkin maistua jo pikkuisen puulta. Erilaisia vihollislaatuja on aivan liian vähän, eikä niillä aina tunnu olevan hirveästi olevan tekemistä ihmemaan kanssa. Luurankomaiset pelikortti-sotilaat vielä ymmärrän, mutta miksi yli puolet vihollisista on mustaa mönjää, jolla on kasvoina posliiniset vauvanaamarit? Samurai-heinäsirkkoja? Pieniä goblineja? Pitäisi varmaan lukaista sadut uudestaan.

Liisan ihmemaa on ehkä synkkä ja vinksahtanut, mutta harvinaisen väljähtäneen tuntuinen. Liisan hulluutta ei vaan tuoda riittävästi ilmi visuaalisesti tai tasosuunnittelussa. Pari hassua lonkeroa, verta ja julmetusti tyhjyydessä leijuvia tasoja. Anteeksi nyt vain, mutta Super Mario Galaxy ilmestyi jo neljä vuotta sitten. Marion maailma on monta kertaa surrealistisempi, psykedeelisempi ja ennen kaikkea monipuolisempi kuin Liisan tyhjyydessä leijuvat kellorattaat, nukkekodit ja korttitalot. Kun alkuperäinen satukin on jo hienoisesti pimahtanut, saisi pelissä ottaa oikein älyttömän ja groteskin otteen. Tasosuunnittelu on umpitylsää ja se rytmitetään käsittämättömän huonosti. Pelin aikana alkaa kaivata logiikkaa. Edes joku tolkku pitää olla, sanoi hoitaja kun hullua elvytti.

Lataustauot teleporttailevat Liisaa paikasta toiseen ilman yhtenäistä punaista lankaa. Seikkailu on täynnä tasapaksuja shakki-puzzleja, liukumäkiä, 2D-tasohyppelyosuuksia ja shoot ’em up –jaksoja, jotka ovat täysin irrallaan muusta pelistä. Hittolainen, nyt kun tarkemmin ajattelen, jopa hyppiminen ja taistelu ovat toisistaan täysin toisistaan irrallisia elementtejä. Välillä saattaa kiusana olla pari lentävää vihollista, jotka yleensä vain pippuroidaan pois häiritsemästä hyppimistä.




Alice: Madness Returns on myös yksi niistä peleistä, joista harmittavasti huomaa heti, kuka on ollut julkaisijana. EA:n nykyistä linjaa mukaillen ohjekirja on ainoastaan ruudulta luettavissa. Parin sivun paperiläpyskät ovat viherhippinä ajatellen vain luonnon tuhlausta, mutta keräilijä ja materialisti päästävät pari aika katkeraa parahdusta. Koska Alicessa ei ole lainkaan moninpeliä, ei käytettyjen pelien ostajia voi laskuttaa nettipassista. Kepin tilalta tarjotaan porkkanaa syyksi ostaa yhä kelmuissa kiiltelevä kappale. Ohjekirjan tilalla on koodilippunen, jolla uutena kaupasta Liisansa ostavat voivat ladata alkuperäisen American McGee’s Alicen HD-julkaisun. Pikainen testi tosin osoitti, että ainakin Xbox 360:llä konsolikäännös on harvinaisen laiska, ruma eikä sitä olisi tarvinnut julkaista ensinnäkään. Käytettynä pelinsä ostavat eivät siis menetä muuta kuin pari HD-versiosta kerättävää achievementtia.

Ei ole koskaan hyvän pelin merkki, jos loppua kohti pelaamistaan yrittää nopeuttaa. Vielä vähemmän se, jos joka hetki pelatessa miettii, painoiko juuri tällaisia nappeja, väänsi samanlaisia vipuja, ratkoi identtisiä puzzleja ja hyppi vastaavilla leijuvilla alustoilla hetki sitten. Ei ole niin mitään syytä, miksi peliä on pitänyt pitkittää kymmenien tuntien mittaiseksi, peli-idea ei vaan kanna enää parin ensimmäisen tunnin jälkeen. Alice: Madness Returns on jäänteitä menneisyydestä. Ulkoasu ja toteutus ovat kaikin puolin antiikkisia. Taistelu on menevää, mutta genrestä löytyy kymmeniä parempia pelejä. Tasohyppely on tekemällä tehtyä, ja vipujen perässä juokseminen turhauttavaa. Ainoaksi kantavaksi voimaksi jää itse maailma, joka ei käytä lähdemateriaalia tarpeeksi hyväkseen.

Jostain käsittämättömästä syystä jaksoin tarinan miltei loppuun. Ehkä halusin nähdä uusia maisemia. Ehkä odotin muutamaa kieroutunutta kohtausta. Ehkä useimmiten viihdyin taistelun ääressä. Tai ehkä jonkin sortin hulluus on iskenyt minuunkin.

Peli on saatavilla myös PlayStation 3:lle sekä Windowsille.